Lohduton lokakuu - Suunnaton suru

Marraskuu, neljästoista. 
Viime viikolla satoi, ukkosti, salamoi. Tänään on tulossa kuuma päivä. 
Viimeisiä rantakelejä. 

Mehmet, hengenpelastaja. Satojen pelastuneiden sankari.

Enää eivät tutut rantavahti, jonka Bob´ksi nimesin eikä Memo, hengenpelastaja kuljeskele rannoilla. Sesonki on ohitse. Turistit joita ei ihan hirvittävästi enää ole, ovat rannoilla nyt "oman onnensa nojassa". 

Parivaljakko tuli tutuksi jo keväällä. Laulava vartija pilke silmäkulmassa ja intiaanin näköinen lifeguard.
Kohtaloon tässä tapauksessa lienee uskominen.

Ystävyys 

Keväällä tutustuin ystävättäreeni, joka myös tuolloin kihlautui Alanyassa. Ensin hän oli asiakkaani ja naapurini, mutta pian ystävä. Ystävyys syveni ja vahvistui palatessamme Alanyaan Suomen vierailumme jälkeen. 
Olemme kaukana kotoa. Lapsiamme ja muuta perhettä, sekä ystäviämme kaivaten. Ystävyys tällaisissa olosuhteissa voi kehittyä hyvinkin nopeasti ja se on todella vahva.

Niin paljon on tapahtunut. Tämän enempää yksityiskohdista kertomatta ...

Huomenna, 15.10. siitä tulee kuukausi, kun järjestin ystävättärelleni viiden vuoden oleskeluluvan Turkkiin. Yhdessä olimme tästä onnellisia. Juhlistimme saavutusta yhteisellä illallisella luonani. Perunamuusia, nakkia ja suomalaista Koti-sinappia. Herkullista. 

17.10. keskiviikko

Yöllä kolmen jälkeen olin saanut ystävältäni facebookiini viestin, jota en saanut puhelimellani auki. Tietokoneeni oli korjattavana. Pian herättyäni hän soittikin. Kiljaisin puhelimeen "MITÄ"!

Istahdin tuolille. Ystäväni itki. Hänet oli illalla raiskattu. Lupasin pian tulla hänen luokseen. 

Keskusteltuamme asiasta vein hänet sairaalaan, huolehdin kaikki tarvittavat paperit ja edellisillan vaatteet mukaan.  Baskent-sairaalassa kerrottiin että kaupungin sairaala on tällaisissa tapauksissa oikea paikka. Vain heidän raporttinsa kelpaa poliisille, ei yksityissairaalan. 

Mietin mitä pitää tehdä. Tilasin taksin ja menimme hakemaan tulkin, jonka kanssa lähdimme suoraan syyttäjänvirastoon. Tunteja kului. Lopulta tuli sairaalan vuoro, kahden poliisin saattelemana. 

Päivä oli pitkä, seuraavista päivistä puhumattakaan. Silloin kun emme olleet yhdessä, pidimme aivan koko ajan yhteyttä puhelimitse, tekstiviestein ja soitoin.

18.10. torstai

Ystävättäreni soitti itkien. Kertoi olevansa poliisiautossa ja menossa tunnistamaan raiskaajan (mies EI ollut paikallinen). Raiskaaja pidätettiin. Istuimme sen jälkeen yhdessä pitkään. Illalla ystäväni vietiin kotiinsa. Myöhemmin sain viestin, jossa ystäväni kertoi pelkäävänsä. Lähetin auton häntä hakemaan. Hän tiesi asiasta. Ovi ei kuitenkaan auennut.

Tämän jälkeen klo 22:42 sain viestin: "En pysty soittaan sulle. Soita." Soitin välittömästi. Puhelimeen ei vastattu. Skootteri alle ja kohti ystäväni asuntoa. Laitoin viestin: "olen tulossa Memon kanssa, avaa sitten ovi". Matka kesti noin 20 minuuttia. Matkan ajan yritin soittaa, laittaa viestiä, saamatta vastausta. 

Makuuhuoneessa paloi valot. Parvekkeen ovi oli auki. Koputtelin oveen. Hakkasin ovea. Huusin ystävääni. Laitoin viestiä. Yritin soittaa. Ainoa vaihtoehto on lähteä hakemaan poliisi. Pian Memo ajoikin skootterilla edellä näyttäen tietä poliiseille, joiden kyydissä itse istuin.

Jälleen hakkasin ovea. Huusin ystävääni. Kerroin myös poliisin olevan kanssamme. Ei tarvitse pelätä. Yritin vaatia poliisia avaamaan oven. En ole perheenjäsen, joten eivät voi avata. Ovi ei siis auennut. Lähdimme pois. Kiersimme kyseistä kaupunginosaa skootterilla. Josko ystäväni olisi todellakin lähtenyt ulos, kuten naapuri kertoi. Ravintoloissa oli ihmisiä, ystävääni ei kuitenkaa näkynyt. 

Myöhäinen pelonsekainen tee-hetki. Väsytti. Vielä yöllä kolmen jälkeen yritin soittaa ystävälleni.

19.10. perjantai

Herättyäni ensimmäisenä yritin soittaa ystävälleni. Menin pyytämään tulkkina ollutta Muzzya kanssani Adlyeen, syyttäjänvirastoon. Halusin saada tuomarin päätöksen poliisille avata ovi. Muzzy oli kiireinen. Kävelin rannalle, jossa Memo, tuo intiaanin näköinen hengenpelastaja ja miesystäväni oli töissä. Mietin kuumeisesti mitä voin tehdä. Memo ei työnsä vuoksi voinut lähteä mukaani. Lopulta keksin ystävämme Okanin. Puhelinsoiton jälkeen hän tulikin pian rannalle.

Syyttäjänvirastossa tuomari ymmärsi, että hätäni on suuri ja hän kirjoitti tarvittavan paperin poliisille.

Kuinka monta kertaa olen Tosmurin poliisilaitoksella ollut ja jälleen sinne oli mentävä.

Kaksi poliisia lopulta lähtevät mukaamme. Poliisiautossa istuessani näen -vihdoinkin, monien yhteydenottoyritysten jälkeen- ystävättäreni kihlatun, Yasinin, seisovan poliisiaseman pihassa. Hän autollaan, Okan skootterilla ja minä tutussa poliisiautossa ajamme kohti Obaa, jossa ystäväni asunto on. 

Poliisi kysyi, onko minulla rahaa maksaa lukkoseppä. Lupasin hoitaa asian. Jostakin syystä lukkoseppä ei tullutkaan. Asunnon vartija lähti mukaamme. Hakkasin jälleen ovea, itkin, huusin. Yritin vieläkin soittaa vaikka akku ystävättäreni puhelimesta oli jo pari tuntia aiemmin loppunut. Seurasimme poliisia viereisen, tyhjän asunnon parvekkeelle. Huutelin sieltäkin. Ihmettelin, mitä me vielä odotamme. Miksi poliisi ei jo mene sisään. Ymmärsin että kaupungilta joku tulee avaamaan oven. Ketään ei tullut. 

Lopulta vartija hakee lankun. Asettelee sen parvekkeiden väliin ja konttaa sitä pitkin ystävättäreni parvekkeelle ja siitä sisälle asuntoon. 

Poliisit ohittavat minut. Seuraan heitä Okan ja Yasin perässäni. Vartija avaa oven. Poliisi menee sisään. Seuraan edelleen. Suoraan makuuhuoneeseen. Poliisi pysähtyy. Sänky on tyhjä. Näen välittömästi kumarassa olevan ystävättäreni ja hänen sinisenmustat jalkapohjansa. Ystävättäreni on sängyn vieressä. Vain muutaman sekunnin tai ehkä vain sekunnin murto-osan vilkaisen pientä, hentoa ystävääni.

Shokki. Hakkaan seinää, itken, huudan: "Miksi ette uskoneet minua illalla!"

Yasin on jo soittamassa ambulanssia. Lopulta sieltä tulee ainakin kaksi ihmistä. Sydämentahdistinkin mukana. Turhaan. Vain vilkaisu ja hekin näkevät että kaikki on liian myöhäistä.

Asunnolle tulee paljon ihmisiä. Poliiseja, rikospoliiseja, rikospoliisin valokuvaaja, kuljetuspalvelun nainen. Memo tulee välittömästi kun kuulee mitä on tapahtunut. 

Istun ystävättäreni keittiössä. Minulta kysytään, ottaisinko ystäväni henkilökohtaiset tavarat huostaani. En missään nimessä halua. En pysty. Poliisi ottaa tietokoneen, kameran ja puhelimet. Sormenjälkiä peläten pyydän poliisilta luvan ottaa talouspaperia silmieni ja nenäni kuivaamiseksi. Huomaan jääkaapin päällä tuoreita vihanneksia ja juustoja. Ehkä ystäväni sittenkin oli jotakin pystynyt syömään. Palatessani keittiöstä käytävälle, huomaan ystäväni asentoa siirrettäneen. Näen ystäväni kasvot vain puoliksi, elottomat, siniset kasvot. Toinen käsi jäykistyneenä ilmassa, omituisessa asennossa. Jossain vaiheessa kuulen poliisin löytäneen pillereitä.

Yht´äkkiä kaikki tuntuu täysin epätodelliselta. Vahvistun. Vahvistun jopa niin paljon, että otan jo kerran pyörtynyttä Yasinia olkapäistä kiinni ja istutan käytävälle ettei pyörtyisi uudelleen. 

Yritin niin paljon, Memo apunani. Ennen ja jälkeen tämän kaiken.

Miksi? Miksi? Kolme lasta Suomessa. Ensimmäinen lapsenlapsi tulossa. Lentolippu jo ostettuna Suomeen lapsia tapaamaan. Viiden vuoden oleskelulupa. Uusi vuokra-asunto tiedossa. Miksi?

Memo ohjaa minut käytävän perälle. Pian sinne ohjataan myös Okan ja Yasin. Hiukan myöhemmin näen käytävällä vaalealla huovalla peitetyn laverin. 

Mehmet yhtenä miehenä ottaa laverista kiinni ja kantaa Minnan ulkona odottavaan autoon. Seuraan ulos. Mukana ystäväni pieni muistikirja.

Katson poliisiautosta kun ystävääni kuljettava auto katoaa kulman taaksen.  

Tuntuu kuin olisi yö. Tuntuu kuin se päivä olisi kestänyt satoja tunteja. Tuntuu kuin kaikki olisi pahinta painajaista. Haluan unohtaa sen päivän. Haluan unohtaa koko viikon. Niin väsynyt. Uupunut. Huomaan nyt puhelinta katsoessani, että olemme saapuneet asunnolle ehkä 16:30 jälkeen, poliisiasemalla olemme ennen klo 19.

Ilta menee jälleen niin harmillisen tutuksi tulleessa Tosmurin poliisilaitoksella. 

En usko sitä mitä poliisi sanoi, ettei minulla Turkin lain mukaan olisi oikeutta maksuttomaan tulkkiin. Kuitenkin lopulta suostun siihen, että Okan tulkkaa englannista turkiksi. Joudun ilmoittamaan perheelle. Ilmoitan ex-miehelle. Siihen saan sentään Concordian, kuljetuspalvelun naisen puhelimen. 

Olemme asunnollani, Memo, Okan ja minä. Ruoka ei juuri maistu. Ennen puolta yötä saan puhelinsoiton Ankarasta, Suomen suurlähetystöstä. Saan kiitosta siitä että olen ilmoittanut perheelle. Se todellakaan ei ole MINUN tehtäväni, sanon. Myöhemmin yöllä herään ja huomaan, olemme kaikki kolme nukahtaneet sohvalleni. Siirryn sänkyyni.

Myöhemmin otan yhteyttä mm. Suomen ulkoministeriöön varmistaakseni, että tieto tulee oikein Suomeen. Omituisen kauan kestää, ennen kuin sieltä soitetaan. 

Kuinka mielelläni olisin saattanut ystäväni kotiin Suomeen. Hän palasi sinne yksin, 25.10. 

Koska kukaan muu ei tiedä tapahtumien kulkua, on luonnollista että perhe, ystävät ottavat yhteyttä, haluavat tietää mitä on tapahtunut. Joka päivä uudet ihmiset, ystäväni ystävät, kyselevät. Olen väsynyt. Väsynyt toistamaan tätä traagista tapahtumaa. Nyt olen ystäväni ex-mieheltä saanut luvan antaa 19-sivuisen tarinamme ystäväni kanssa vietetyistä kuukausista myös ystäväni ystäville.

Rikostutkinta on käsittääkseni vielä kesken. Toivon vain, etten joudu enää oikeuteen todistamaan. Asiassa on paljon omituisuuksia joita en itsekään ymmärrä ja joista en ole tiennyt. 

Yasinin, kihlatun sekä suomalaisen ex-miehen kanssa pidän säännöllisesti yhteyttä. Siskon kanssa jonkin verran, samoin ystäväni ystävien kanssa. 

Asunnolleni ei ole helppo tulla. Puoli vuotta aiemmin kaksi kerrosta alempana asui ystäväni, enkeli. 

Vieläkin kävelen katuja hymyttömin kasvoin, lasittunein silmin, katse kaukaisuuteen suunnattuna. 

Päivät menevät eteenpäin. Miten milloinkin, enimmäkseen jo aika hyvin. Kuitenkin välillä tulee romahdus, lohduton itku. Usein iltaisin parvekkeeltani katselen taivaan tähtiä. 

Ystäväni siunataan 24.11.2012
Kaipaan Sinua 

Jos jotain hyvää tästä voi milloinkaan löytää, ehkä se on kohtalo... Tässä tilanteessa uskon että kohtalo järjesti asiat onnekseni niin, että opin luottamaan Memoon ennen kuin tämä tapahtumasarja alkoi. Häneltä olen saanut paljon tukea ja apua, myös auttaessani ystävääni. 

Suomeen pian palatessani ystäväni ex-mies odottaa minua lentokentällä. Saan kyydin rautieasemalle. Siitä jatkan tapaamaan lapsiani, joita suunnattomasti kaipaan.