Skootterille kyytiä - kyläretki Alanyan ympäristöön

Eilisen hurjan sade- ja ukkospäivän jälkeen aurinko yrittää sinnikkäästi

kurkistella pilvien takaa. Näihin maisemiin kävelin jalassani legginsit ja trikoot, ei kuitenkaan pillilahkeiset vaan ihan sellaiset leweelahkeiset ja vielä miesten pitkävartiset puuvillasukat. Yläkroppaani suojasi lyhyt- ja pitkähihainen t-paita ja neule, jossa on karvavuorihuppu. Varmuuden vuoksi laitoin vielä pashminahuivin kaulan ympäri, sen tosin alkumatkasta jo riisuin pois. Rannalle päästyäni menin remontin keskellä olevaan wc:n riisumaan kaikki muut, paitsi alusvaatteeni ja lyhythihaisen t-paidan ja trikoot. Nyt istahdin kaikista varjoisimpaan paikkaan kirjoittelemaan nauttien samalla meren pauhusta ja usko tai älä, takana soivasta turkkilaisesta musiikista.

12.2. keskiviikon aamu oli aurinkoinen ja silti oli mieli maassa, johtuen erinäisistä yllätyksellisistä ongelmista työn suhteen. Mehmet ehdotti mieleni lepuuttamiseksi että lähdetäisiin Mahmutseydiin. Ensin tyrmäsin ehdotuksen ajatellen mutkittelevia, kapeita vuoristoteitä, olen nimittäin matkaoppaana ollessani käynyt siellä bussilla muutaman kerran. Lopulta kuitenkin ajattelin, että jos makaan rannalla, sekin pitkästyttää ja ajatus juoksee, niinpä suostuin kyläretkelle. Olin tietenkin vielä muistin virkistämiseksi varmistellut googlemapin kautta, että eihän se tie nyt NIIN paha ole ja vain reilun kahdenkymmenen kilometrin päässä. 

Valkoinen ratsumme oli juuri edellisenä päivänä korjattu, kun se vanhus-ressukka oli jo sen verran väsynyt, ettei edes isompia mäkiä, kuten Kale-kukkula tai näköalapaikka terassi, jaksanut kahta ihmistä kuljettaa. Jarrupalat oli vaatimuksestani myös vaihdettu (näin ainakin minulle kerrottiin), tämä vanhus, silloin kun oli vauhdissa, ei aina halunnut pysähtyä. 

Bensa-aseman kautta matkaan. Kaupungin laidalta alkoi nousu ja sitä jatkui ja jatkui. Terassin, Alanyan näköalapaikan jälkeen pysähdyimme ensimmäisen kerran. Kaipasin kameraani, joka pari viikkoa sitten vietiin kotoani. Mustiin pukeutunut siisti ryöväri (sateesta ja kurasta huolimatta mitään jälkiä ja sotkuja ei jäänyt, paitsi ikkunan karmiin hiukan), joka valoisaan aikaan, aamu seitsemältä päätti haluta tietokoneen, pari kameraa ja muuta myytävää, tuli ikkunan kautta sisään ja luikki parvekkeen ovesta ulos. (Karmea herätys huomata mustaa ja tajuta, että on kutsumattomia vieraita). Kamerakännykällä oli nyt käyttöä. 
Yht´äkkiä muistin villikoirat. Niitä voi olla matkalla ja juuri ostamani kolmen euron pippurisumutekin on kotona. Kalliosta oli lohjennut paloja ja muutaman kivenmurikan keräsin skootterin koriin ja yhden tyhjän pullon. Ihan vain varmuuden vuoksi. Eikä mennyt kovin kauan, kun kolme koiraa oli tien vierustalla. Olivat vain niin pieniä, ettei niitä viitsinyt kivittää. Eihän ne tosin päälle olleetkaan tulossa, näyttivät jopa rotukoirilta. Nopeasti vain eteenpäin, koska pentujen äitiä tai isää en halua nähdä. 

Mahmutseydi

Nousimme yhä korkeammalle ja korkeammalle. Ihastelin kukkivia mantelipuita, joiden takaa loisti lumihuippuiset vuoret. 

Mantelipuu

 Pysähtelimme tuon tuostakin. Ihmettelin missä ovat kaikki tutut maisemat. 

Lopulta tulimme Mahmutseydin "esikyläalueelle", lähes keskustaan. Pysähdyimme juttelemaan Memon kollega-ystävän kanssa, joka lastasi rautaisia ikkunansuojia, rautaovia ja muuta rautatavaraa pienen lava-auton lavalle. Näistä rautaromuista, n. 170 kg, hän sai 50 liiraa.

Saatuaan työnsä valmiiksi, meidät kutsuttiin teelle, joka täällä on tapana. Nousimme talolle kivistä, epätasaista polkua. Siinä terassilla istuessani katselin taloa, sen kivinen pinta on kaunis, lähes sellainen, jonka haluaisin itselleni Toscanaan tai johonkin Italian maaseudulle, miksei tännekin.
Kiviseinät ovat noin puolimetriä paksut. Sellaisen kun pääsisin sisustamaan omakseen. Saimme ystävän oman lehmän maidosta aamulla valmistettua ayrania, turkkilaista, hieman suolaista jogurttijuomaa.

Miehen huivipäinen äiti tulee talon alakerrasta olevasta pienestä navetasta iloisesti tervehtien ja toivottaen tervetulleeksi. Äiti vei minut navettaan katsomaan muutaman päivän vanhaa vasikkaa ja tämän jälkeen pieneen lampolaan. Kävimme katsomassa ystävän kesämajaa, joka on rakennettu hiukan korkeammalle. Kuumana kesäaikana siellä on hiukan viileämpää ja helpompi nukkua. Poislähtiessämme Memo otti muovipussin kaulaansa nokkineen kanan kaulasta pois. Onhan hän hengenpelastaja.

Talon isäntä

Hengenpelastaja työssään

Paikallinen "kesämökki"

Jatkoimme matkaa ja noin kymmenen minuutin kuluttua saavuimme Mahmutseydin keskustaan, jossa jonkun tilaston mukaan vuonna 2010 asui 890 asukasta, lähes yhtä paljon naisia kuin miehiä. Mehmet tervehti sokeaa ystäväänsä, joka hänkin vastasi iloisesti toivottaen meidät tervetulleeksi ja pyysi tupakan. Keskustassa on yksi moskeija ja yksi pieni kauppa sen vieressä, kaikki muut, yksi baari ja pari turistiputiikkia, olivatkin kiinni ja talo, jonka terassin katolta olen poiminut viinirypäleitä, näytti tyhjältä. Kyselin vanhoja tuttaviani, jotka aikoinaan myivät turisteille kivoja käsitöitä, (itse sain tuolloin lahjaksi upean nahkalaukun), mutta ei heistä tiedetty. Kyläsepän muistin olleen juuri täällä, mutta muistin väärin. Niinpä lähdimme etsimään kyläseppää Turktasista, jonne matkaa oli jonkin verran, googlemapin mukaan reilu 10km. 

Türktaş

Alanya Rotary Kulubu

Voi sitä alamäkien määrää tai pitäisi ehkä sanoa; alamäen määrää! Se oli mielestäni yhtä ja samaa mutkittelevaa mäkeä alaspäin, ilman minkäänlaista tasannetta sen reilun kymmenen kilometrin matkan ajan. Intin, että onhan VARMASTI jarrupalat vaihdettu. Asteita en tiedä, mutta lähes pystysuoraa, ei vaan kohtisuoraa (suomenkieli!) alamäkeä kilometritolkulla. Sanoin jo alkumatkasta Mahmutseydistä lähdettyämme, että täytyy kääntyä takaisin, emme IKINÄ pääse edes korjatulla skootterilla takaisin samaa reittiä. Emme varmasti! Räjähtäähän se Honda-reppana kappaleiksi jos edes yritämme. Ihan varmasti räjähtää, siitä ei ole epäilystäkään.  Hissunkissun laskettelimme kohti Turktasia, eikä reitti todellakaan ollut se, mitä aiemmin olen kulkenut. Perille päästyämme tunnistin paikan heti, Turktasin keskustan aukean, kylän kauniin, pienen moskeijan, puunvarjossa olevat penkit, joissa vanhat kylänmiehet tapaavat istuskella sekä hautausmaan. (Kyläsepän ja kylänmiesten kuvat vuodelta 2011).

Yllätyksekseni siellä näkyy olevan myös Alanyan Rotary Club. Kuinkahan usein siellä kokoonnutaan vai ymmärsinköhän puussa olevan kyltin oikein? Kyläsepän työhuone oli auki, tutunnäköisiä tavaroita täynnä. Seppää itseään ei näkynyt missään. Alempaa kuului takomisen ääni ja iloisena lähdin sitä kohti ja huhuilin jo kauempaa "selam alikumia" (selamun aleykum tervehdystä). Pettymyksekseni siellä tutussa paikassa takoi ihan vieras mies. En siis tavannut tuota mustaa, raavasta miestä, enkä montaa muutakaan niistä vajaasta seitsemästä sadasta asukkaasta. 

Mikäs siinä auttoi kuin jatkaa matkaa. Mutta mihin suuntaan? Lähdimme johonkin suuntaan. Vaikka Mehmet sanoo tuntevansa kuin omat taskunsa koko Alanyan alueen, nyt hänkin oli hiukan ihmeissään. Vastaan tuli mies ja aasi. Mies kertoi suunnan Alanyaan. Tosin hiukan epäilimme, mahtaako hän oikeasti tietää.

Ylämäkiä toinen toisensa jälkeen. Kivisiä, huonokuntoisia teitä. Skootteri oli ollut lähes yhtäjaksoisessa kovassa käytössä jo muutaman tunnin. Moottorin pinnalla olisi paistanut lettuja. Oli pakko välillä antaa sen huilata jonkun minuutin. 

Muutamaan otteeseen jouduin hiukan kävelemään, samalla peläten että joku räksyttävä kyläkoira hyökkää nilkkaani. Aloin myös huolestua, ehdimmekö ennen pimeän tuloa kotiin. En missään nimessä halua jäädä yöpymään johonkin moskeijan penkille ja joutua vaikka shakaalin hampaisiin tai kylämökkiin keskelle ei mitään. Sinnikkäästi ja uhkarohkesti jatkoimme matkaa puikkelehtien hauskoja pieniä kyläteitä, kivojen talojen väleissä (en silti halua siellä yöpyä). 
Suurin osa loppumatkasta meni kuitenkin metsien ja vuorien ympäröimänä. Alkoi jo vähän hirvittää sekin, että olemme kaksistaan ties missä maailman äärissä, keskellä korpea. Eihän sitä tiedä jos vaikka maantierosvot hyökkäävät tai ties mitkä pedot. Lopulta saimme vuoret ylitettyä ja aloimme laskea takaisin kohti Alanyaa. 
Paleluni yltyi, mutta olo oli nyt huojentuneempi. Loppumatkasta tiet olivat jo tuttuja. Pysähdyimme Mehmetin tuttavan gözleme-paikkaan (paikallista suolaisen letun tapaista herkkua). Talonväki huomasi kuinka kylmissäni olin ja mies laittoi kaminaan ison puun ja kaminan viereen muovituolin minua, palelevaa poloista varten. Ahh! Mikä ihana lämpö. Aiemmin en ole ollut gözlemen ystävä, mutta tämä oli herkullinen, huolella ja vaivalla tehty. Valitsin juusto-pinaatti gözlemen. Syötyämme ja teet juotuamme, en olisi millään halunnut lähteä kuuman kaminan vierestä, silläkään uhalla, että muovituoli saattaa sulaa takapuoleeni kiinni hetkenä minä hyvänsä. Se olisikin ollut mahtava päätös retkelle, kun muuten kaikki lopulta meni hyvin. Lämpö, raikas ja puhdas vuoristoilma väsyttivät.

Enää ei ole pitkä matka Alanyaan. Tienvieressä seisoi nyt kaksi koiranpentua, samat mitkä näimme menomatkalla. Kaukaa uskalsin pikaisesti ottaa kuvan. Edelleenkään en halunnut tutustua niiden vanhempiin. 

Lasketellessamme viimeisiä kilometrejä, ei Alanyaa näkynyt missään. Valtava sumu ympäröi meidät ja vuoret. Tarpeeksi alhaalle päästessääme, näin punaista auringonlaskua. Ihmettelin, missä aurinko on. Ollessamme enää vain vähän korkealla, tulenpunainen aurinko laskeutui pilvien takaa kohti horisonttia.

Oliko tämä sitten rentouttava reissu? Ainakin unohdin muut huolet ja näin todella kauniita maisemia tämän reilun 70 kilometrin matkalla. Kaiken kaikkiaan päivä oli oikein onnistunut. 

Tätä tarinaa rannalla kirjoittaessani ehdin useaan kertaan lisäämään ja taas vähentämään vaatetta. Auringon paistaessa oli polttavan kuuma, pilveen mennessä kylmä. Kotiin palattuani, parvekkeelta katsoessani näin jotain kaunista...