La Vita Mia ja Jouluksi kotiin

”Hyvät matkustaja! Olemme juuri laskeutuneet Helsinki‐Vantaan lentokentälle. 
Sää Helsingissä on puolipilvinen, lämpötila muutaman asteen pakkasen puolella.
Toivotamme teidät tervetulleeksi pian uudelleen yhtiömme lennolle”. 

Viikon kuluttua siitä kun aloitin tätä kirjoitusta olen jälleen kerran lentokentällä 
jonon jatkona odottamassa matkalaukkujani saapuvaksi. Terminaalin
ulkopuolella odottaa taksi. (Kuljettajana reilu kuukausi sitten ulkomailla 
traagisesti menehtyneen suomalaisen ystävättäreni ex‐mies jonka tapaan 
ensimmäisen kerran. Meillä on paljon puhuttavaa). Matkani jatkuu Pasilan 
rautatieasemalle ja sieltä kohti Tamperetta. Pian tapaan kaikki rakkaimpani. 

Mikä saa keski‐ikäisen naisen, kolmen lapsen äidin ja isoäidin pakkaamaan ja 
purkamaan kymmenien kilojen matkalaukkujaan niin usein ja raahaamaan niitä 
ympäriinsä?

Toscanan auringon alla –elokuva teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Se oli 
eräänlainen käännekohta elämässäni. Ennen sitä olin matkustanut perheen 
kanssa Kanarialla ja Kyproksella, tyttären kanssa Lontoon sateessa. Ruotsin ja Tallinnan matkoja ei lasketa, eikä automatkaa Ruotsin halki Norjaan, Saksastakin hain vain auton työmatkojani varten. Halu tutustua Espanjaan sai odottaa. 
Halusin ehdottomasti Italiaan. 

Ensimmäisen matkani Italiaan, Sardiniaan, tein nuorimmaiseni kanssa vuonna 
2006. Toscanan auringon alla ensi kertani oli vuoden myöhemmin. Viime vuosien kuluessa Italiasta onkin tullut toinen kotimaani –ainakin sydämessäni. 

Ensimmäisellä vuorotteluvapaani jaksolla vietin neljä kuukautta kierrellen
Italiaa ristiin rastiin. Vuorotteluvapaani toisella jaksolla löysin itseni sieltä 
jälleen. Ensimmäisen kuukauden tapasin ystäviäni eri puolilla Italiaa ja seuraavat kolme kuukautta jaoin Firenzessä nuhruisen asunnon, jonne pääsi 84 rappusta 
pitkin, taiteilija‐naisen kanssa. 

Lähes päivittäin Uffizzin portailta katsellessani 
tutuksi tulleen Mimmon,  gRey ”The Mime, koomikon hulvattomia esityksiä,
tutustuin amerikkalaiseen Kareniin. Meillä molemmilla oli palava halu asua 
Italiassa. Meistä tuli hyvät ystävät ja aina kun on mahdollista, käyn tapaamassa 
ystävääni Firenzessä jossa hän toteuttaa omaa unelmaansa. Olemme tavanneet 
myös Barcelonassa, jossa vietin myös mielenkiintoiset kaksi kuukautta 
vuorotteluvapaastani. Karenin rannekorussa näin Henri David Thoreau´n tekstin
joka on ollut oma elämänohjeeni: ”Go confidently in the direction of your 
dreams. Live the life you´ve imagined”.  

Lapsillani ja minulla on nyt samanlaiset hopeiset rannekorut, joihin 

Firenzeläinen mies käsin kirjoitti tuon tärkeän viesti. 

” Mene luottavaisesti kohti unelmiasi. 
Elä elämäsi niin kuin olet haaveillut”. 
Tämän elämänohjeen olen yrittänyt lapsillenikin opettaa. Kukaan ei saisi estää 
unelmien toteuttamista. Uskon, että kun oikein kovasti jotakin haluaa, se tavalla 
tai toisella (jossakin elämänvaiheessa) toteutuu. Minun unelmani lasteni 
aikuistuttua on ollut matkustaa. 





Takaisin tähän päivään ....

3 päivää lähtöön

Matkalaukut odottavat täyttymistään, valitettavasti ei suinkaan Italiassa vaan Alanyassa. Välillä mietin, miksi ihmeessä otin meno‐paluulennon ja ottaisinko jo nyt osan nykyisin niin pienestä omaisuudestani kotiin vietäväksi lumiseen ja piparintuoksuiseen Suomeen.
Kuinkahan monta hammasta lapsenlapseni on saanut ja joko kuulen jo ensi 
kerran elämässäni lapsenlapseni sanovan ”mummo”? Onko kuopukseni löytänyt 
töitä, entä mitähän tyttäreni tällä kertaa laittaa minulle illalliseksi? On mukava 
nähdä vanhempieni uusi koti. Saan varmastikin tuntea siskoni vatsassa olevan 
pikkuisen potkut ja kuinka paljon odotankaan jälleen hänen kaksospoikien 
kuiskaavan ”Eija, sinua minä rakastan”. Jännittää myös nähdä veljeni uusi koira. 
Joulu rakkaimpieni luona. 

Lähtörumba

Lähtöni 3.12. lennolle ei ollutkaan ihan yksinkertainen. 

Lupasin vielä ennen lähtöäni yrittää saada edesmenneen ystäväni tavarat toimitettavaksi Suomeen. Niitä tavaroita minulle tarjottiin huostaani jo tuona traagisena iltana. En silloin ollut niitä valmis ottamaan. Niinpä asia hankaloitui nyt kun tavaroita menin kyselemään, kuinka ollakaan, Tosmurin poliisilta 29.11. Kehottivat menevmään Adliyeen eli en vielä saanut niitä. 

Perjantaina 30.11. tutuksi tulleen Adliyen kautta uudelleen virkapukuisten luokse, nyt lupalappu taskussa. Odotusta. Lopulta tuli yksi iso, yksi pienempi matkalaukku ja lisäksi vielä kaksi jätesäkkiä. Eipä vielä lähdetäkään. Poliisi pistää hanskat käteensä, avaa isoimman laukun, toinen istuu tukevan kirjoituspöydän takana ja alkaa naputella laukun sisältöä koneelle sitä mukaa kun hanskakätinen nostelee laukusta joka ikisen tavaran erikseen pöydälle. Ei hitto, tässähän menee aamuun saakka! 

Luojan kiitos olin vieressä katsomassa ja auttamassa. Laukussa oli nimetyissä pusseissa lahjoja perheelle; lapsille, äidille, siskolle. Sekaisinhan sisällöt olisivat menneet jos en olisi varmistanut vieressä. Nyt äiti sai kauniin keijukais-kaulakorun, tuleva lapsenlapsi itse tehdyt villasukat, lapset pieniä hillopurkkeja, sisko kauniita koruja. 

Tärkeä virkapukuinen yritti häätää meitä pois koska poliiseja tarvittiin kaupungilla ja hänkin huomasi että aamu siinä koittaa ennen kuin kaikki on inventoitu. Pyysi seuraavana päivän tulla uudelleen. Ei todellakaan sovi minun suunnitelmiini! Omat tavarat edelleen pakkaamatta ja lähtöni on jo ylihuomenna. Seuraavat laukut menivätkin nopeasti. Uusi virkapukuinen ei avannut joka pussia vaan kirjattiin pussien määrä ja sisältö. 

Kello oli jo paljon kun vihdoin kannoin tavarat yhdeksi yöksi parvekkeelleni odottamaan kuljetuspalvelu UPS´a, joka lauantaina tulikin kohtuu ajoissa, kolmen hengen voimin. Nostin koko satsin suoraan käytävälle siitä kannettavaksi. 

Eihän tämä voi olla totta!! Ei riitä poliisin kirjallinen dokumentti sisällöstä, saati minun sanani. Tehdään taas inventaario. Siinä, rappukäytävässä.

Säästyihän siinä postituskuluja kun kaikki nesteet, kosmetiikka ja elintarvikkeet eliminoitiin lähetyksestä. Ja sitä oli. Shampoita, voiteita, aurinkorasvoja, ym. ym. Itse en niitä missään nimessä halunnut, niinpä ystäväni siskon kanssa sovimme että saavat uuden kodin vähätuloisten ystävieni luona. Tämän jälkeen piti vielä mennä itse oikein UPS´n toimistoon tarkistamaan paino. Meinasivat hiukan ylihinnoitella painoa arvioiden.

Lasten elintarvikelahjat halusin ehdottomasti sinne minne ne oli tarkoitettukin. Niinpä pakkasin ne omaan ruumaan menevään matkalaukkuuni. 

Lopulta kuitenkin päätin pakata niin hiuspannan kuin päiväkirjan sekä sanomalehden kuljetuspalvelun kuljetettavaksi. 

Lohduton lokakuu - Suunnaton suru

Marraskuu, neljästoista. 
Viime viikolla satoi, ukkosti, salamoi. Tänään on tulossa kuuma päivä. 
Viimeisiä rantakelejä. 

Mehmet, hengenpelastaja. Satojen pelastuneiden sankari.

Enää eivät tutut rantavahti, jonka Bob´ksi nimesin eikä Memo, hengenpelastaja kuljeskele rannoilla. Sesonki on ohitse. Turistit joita ei ihan hirvittävästi enää ole, ovat rannoilla nyt "oman onnensa nojassa". 

Parivaljakko tuli tutuksi jo keväällä. Laulava vartija pilke silmäkulmassa ja intiaanin näköinen lifeguard.
Kohtaloon tässä tapauksessa lienee uskominen.

Ystävyys 

Keväällä tutustuin ystävättäreeni, joka myös tuolloin kihlautui Alanyassa. Ensin hän oli asiakkaani ja naapurini, mutta pian ystävä. Ystävyys syveni ja vahvistui palatessamme Alanyaan Suomen vierailumme jälkeen. 
Olemme kaukana kotoa. Lapsiamme ja muuta perhettä, sekä ystäviämme kaivaten. Ystävyys tällaisissa olosuhteissa voi kehittyä hyvinkin nopeasti ja se on todella vahva.

Niin paljon on tapahtunut. Tämän enempää yksityiskohdista kertomatta ...

Huomenna, 15.10. siitä tulee kuukausi, kun järjestin ystävättärelleni viiden vuoden oleskeluluvan Turkkiin. Yhdessä olimme tästä onnellisia. Juhlistimme saavutusta yhteisellä illallisella luonani. Perunamuusia, nakkia ja suomalaista Koti-sinappia. Herkullista. 

17.10. keskiviikko

Yöllä kolmen jälkeen olin saanut ystävältäni facebookiini viestin, jota en saanut puhelimellani auki. Tietokoneeni oli korjattavana. Pian herättyäni hän soittikin. Kiljaisin puhelimeen "MITÄ"!

Istahdin tuolille. Ystäväni itki. Hänet oli illalla raiskattu. Lupasin pian tulla hänen luokseen. 

Keskusteltuamme asiasta vein hänet sairaalaan, huolehdin kaikki tarvittavat paperit ja edellisillan vaatteet mukaan.  Baskent-sairaalassa kerrottiin että kaupungin sairaala on tällaisissa tapauksissa oikea paikka. Vain heidän raporttinsa kelpaa poliisille, ei yksityissairaalan. 

Mietin mitä pitää tehdä. Tilasin taksin ja menimme hakemaan tulkin, jonka kanssa lähdimme suoraan syyttäjänvirastoon. Tunteja kului. Lopulta tuli sairaalan vuoro, kahden poliisin saattelemana. 

Päivä oli pitkä, seuraavista päivistä puhumattakaan. Silloin kun emme olleet yhdessä, pidimme aivan koko ajan yhteyttä puhelimitse, tekstiviestein ja soitoin.

18.10. torstai

Ystävättäreni soitti itkien. Kertoi olevansa poliisiautossa ja menossa tunnistamaan raiskaajan (mies EI ollut paikallinen). Raiskaaja pidätettiin. Istuimme sen jälkeen yhdessä pitkään. Illalla ystäväni vietiin kotiinsa. Myöhemmin sain viestin, jossa ystäväni kertoi pelkäävänsä. Lähetin auton häntä hakemaan. Hän tiesi asiasta. Ovi ei kuitenkaan auennut.

Tämän jälkeen klo 22:42 sain viestin: "En pysty soittaan sulle. Soita." Soitin välittömästi. Puhelimeen ei vastattu. Skootteri alle ja kohti ystäväni asuntoa. Laitoin viestin: "olen tulossa Memon kanssa, avaa sitten ovi". Matka kesti noin 20 minuuttia. Matkan ajan yritin soittaa, laittaa viestiä, saamatta vastausta. 

Makuuhuoneessa paloi valot. Parvekkeen ovi oli auki. Koputtelin oveen. Hakkasin ovea. Huusin ystävääni. Laitoin viestiä. Yritin soittaa. Ainoa vaihtoehto on lähteä hakemaan poliisi. Pian Memo ajoikin skootterilla edellä näyttäen tietä poliiseille, joiden kyydissä itse istuin.

Jälleen hakkasin ovea. Huusin ystävääni. Kerroin myös poliisin olevan kanssamme. Ei tarvitse pelätä. Yritin vaatia poliisia avaamaan oven. En ole perheenjäsen, joten eivät voi avata. Ovi ei siis auennut. Lähdimme pois. Kiersimme kyseistä kaupunginosaa skootterilla. Josko ystäväni olisi todellakin lähtenyt ulos, kuten naapuri kertoi. Ravintoloissa oli ihmisiä, ystävääni ei kuitenkaa näkynyt. 

Myöhäinen pelonsekainen tee-hetki. Väsytti. Vielä yöllä kolmen jälkeen yritin soittaa ystävälleni.

19.10. perjantai

Herättyäni ensimmäisenä yritin soittaa ystävälleni. Menin pyytämään tulkkina ollutta Muzzya kanssani Adlyeen, syyttäjänvirastoon. Halusin saada tuomarin päätöksen poliisille avata ovi. Muzzy oli kiireinen. Kävelin rannalle, jossa Memo, tuo intiaanin näköinen hengenpelastaja ja miesystäväni oli töissä. Mietin kuumeisesti mitä voin tehdä. Memo ei työnsä vuoksi voinut lähteä mukaani. Lopulta keksin ystävämme Okanin. Puhelinsoiton jälkeen hän tulikin pian rannalle.

Syyttäjänvirastossa tuomari ymmärsi, että hätäni on suuri ja hän kirjoitti tarvittavan paperin poliisille.

Kuinka monta kertaa olen Tosmurin poliisilaitoksella ollut ja jälleen sinne oli mentävä.

Kaksi poliisia lopulta lähtevät mukaamme. Poliisiautossa istuessani näen -vihdoinkin, monien yhteydenottoyritysten jälkeen- ystävättäreni kihlatun, Yasinin, seisovan poliisiaseman pihassa. Hän autollaan, Okan skootterilla ja minä tutussa poliisiautossa ajamme kohti Obaa, jossa ystäväni asunto on. 

Poliisi kysyi, onko minulla rahaa maksaa lukkoseppä. Lupasin hoitaa asian. Jostakin syystä lukkoseppä ei tullutkaan. Asunnon vartija lähti mukaamme. Hakkasin jälleen ovea, itkin, huusin. Yritin vieläkin soittaa vaikka akku ystävättäreni puhelimesta oli jo pari tuntia aiemmin loppunut. Seurasimme poliisia viereisen, tyhjän asunnon parvekkeelle. Huutelin sieltäkin. Ihmettelin, mitä me vielä odotamme. Miksi poliisi ei jo mene sisään. Ymmärsin että kaupungilta joku tulee avaamaan oven. Ketään ei tullut. 

Lopulta vartija hakee lankun. Asettelee sen parvekkeiden väliin ja konttaa sitä pitkin ystävättäreni parvekkeelle ja siitä sisälle asuntoon. 

Poliisit ohittavat minut. Seuraan heitä Okan ja Yasin perässäni. Vartija avaa oven. Poliisi menee sisään. Seuraan edelleen. Suoraan makuuhuoneeseen. Poliisi pysähtyy. Sänky on tyhjä. Näen välittömästi kumarassa olevan ystävättäreni ja hänen sinisenmustat jalkapohjansa. Ystävättäreni on sängyn vieressä. Vain muutaman sekunnin tai ehkä vain sekunnin murto-osan vilkaisen pientä, hentoa ystävääni.

Shokki. Hakkaan seinää, itken, huudan: "Miksi ette uskoneet minua illalla!"

Yasin on jo soittamassa ambulanssia. Lopulta sieltä tulee ainakin kaksi ihmistä. Sydämentahdistinkin mukana. Turhaan. Vain vilkaisu ja hekin näkevät että kaikki on liian myöhäistä.

Asunnolle tulee paljon ihmisiä. Poliiseja, rikospoliiseja, rikospoliisin valokuvaaja, kuljetuspalvelun nainen. Memo tulee välittömästi kun kuulee mitä on tapahtunut. 

Istun ystävättäreni keittiössä. Minulta kysytään, ottaisinko ystäväni henkilökohtaiset tavarat huostaani. En missään nimessä halua. En pysty. Poliisi ottaa tietokoneen, kameran ja puhelimet. Sormenjälkiä peläten pyydän poliisilta luvan ottaa talouspaperia silmieni ja nenäni kuivaamiseksi. Huomaan jääkaapin päällä tuoreita vihanneksia ja juustoja. Ehkä ystäväni sittenkin oli jotakin pystynyt syömään. Palatessani keittiöstä käytävälle, huomaan ystäväni asentoa siirrettäneen. Näen ystäväni kasvot vain puoliksi, elottomat, siniset kasvot. Toinen käsi jäykistyneenä ilmassa, omituisessa asennossa. Jossain vaiheessa kuulen poliisin löytäneen pillereitä.

Yht´äkkiä kaikki tuntuu täysin epätodelliselta. Vahvistun. Vahvistun jopa niin paljon, että otan jo kerran pyörtynyttä Yasinia olkapäistä kiinni ja istutan käytävälle ettei pyörtyisi uudelleen. 

Yritin niin paljon, Memo apunani. Ennen ja jälkeen tämän kaiken.

Miksi? Miksi? Kolme lasta Suomessa. Ensimmäinen lapsenlapsi tulossa. Lentolippu jo ostettuna Suomeen lapsia tapaamaan. Viiden vuoden oleskelulupa. Uusi vuokra-asunto tiedossa. Miksi?

Memo ohjaa minut käytävän perälle. Pian sinne ohjataan myös Okan ja Yasin. Hiukan myöhemmin näen käytävällä vaalealla huovalla peitetyn laverin. 

Mehmet yhtenä miehenä ottaa laverista kiinni ja kantaa Minnan ulkona odottavaan autoon. Seuraan ulos. Mukana ystäväni pieni muistikirja.

Katson poliisiautosta kun ystävääni kuljettava auto katoaa kulman taaksen.  

Tuntuu kuin olisi yö. Tuntuu kuin se päivä olisi kestänyt satoja tunteja. Tuntuu kuin kaikki olisi pahinta painajaista. Haluan unohtaa sen päivän. Haluan unohtaa koko viikon. Niin väsynyt. Uupunut. Huomaan nyt puhelinta katsoessani, että olemme saapuneet asunnolle ehkä 16:30 jälkeen, poliisiasemalla olemme ennen klo 19.

Ilta menee jälleen niin harmillisen tutuksi tulleessa Tosmurin poliisilaitoksella. 

En usko sitä mitä poliisi sanoi, ettei minulla Turkin lain mukaan olisi oikeutta maksuttomaan tulkkiin. Kuitenkin lopulta suostun siihen, että Okan tulkkaa englannista turkiksi. Joudun ilmoittamaan perheelle. Ilmoitan ex-miehelle. Siihen saan sentään Concordian, kuljetuspalvelun naisen puhelimen. 

Olemme asunnollani, Memo, Okan ja minä. Ruoka ei juuri maistu. Ennen puolta yötä saan puhelinsoiton Ankarasta, Suomen suurlähetystöstä. Saan kiitosta siitä että olen ilmoittanut perheelle. Se todellakaan ei ole MINUN tehtäväni, sanon. Myöhemmin yöllä herään ja huomaan, olemme kaikki kolme nukahtaneet sohvalleni. Siirryn sänkyyni.

Myöhemmin otan yhteyttä mm. Suomen ulkoministeriöön varmistaakseni, että tieto tulee oikein Suomeen. Omituisen kauan kestää, ennen kuin sieltä soitetaan. 

Kuinka mielelläni olisin saattanut ystäväni kotiin Suomeen. Hän palasi sinne yksin, 25.10. 

Koska kukaan muu ei tiedä tapahtumien kulkua, on luonnollista että perhe, ystävät ottavat yhteyttä, haluavat tietää mitä on tapahtunut. Joka päivä uudet ihmiset, ystäväni ystävät, kyselevät. Olen väsynyt. Väsynyt toistamaan tätä traagista tapahtumaa. Nyt olen ystäväni ex-mieheltä saanut luvan antaa 19-sivuisen tarinamme ystäväni kanssa vietetyistä kuukausista myös ystäväni ystäville.

Rikostutkinta on käsittääkseni vielä kesken. Toivon vain, etten joudu enää oikeuteen todistamaan. Asiassa on paljon omituisuuksia joita en itsekään ymmärrä ja joista en ole tiennyt. 

Yasinin, kihlatun sekä suomalaisen ex-miehen kanssa pidän säännöllisesti yhteyttä. Siskon kanssa jonkin verran, samoin ystäväni ystävien kanssa. 

Asunnolleni ei ole helppo tulla. Puoli vuotta aiemmin kaksi kerrosta alempana asui ystäväni, enkeli. 

Vieläkin kävelen katuja hymyttömin kasvoin, lasittunein silmin, katse kaukaisuuteen suunnattuna. 

Päivät menevät eteenpäin. Miten milloinkin, enimmäkseen jo aika hyvin. Kuitenkin välillä tulee romahdus, lohduton itku. Usein iltaisin parvekkeeltani katselen taivaan tähtiä. 

Ystäväni siunataan 24.11.2012
Kaipaan Sinua 

Jos jotain hyvää tästä voi milloinkaan löytää, ehkä se on kohtalo... Tässä tilanteessa uskon että kohtalo järjesti asiat onnekseni niin, että opin luottamaan Memoon ennen kuin tämä tapahtumasarja alkoi. Häneltä olen saanut paljon tukea ja apua, myös auttaessani ystävääni. 

Suomeen pian palatessani ystäväni ex-mies odottaa minua lentokentällä. Saan kyydin rautieasemalle. Siitä jatkan tapaamaan lapsiani, joita suunnattomasti kaipaan. 

Turkkilaisia vitsejä

Olen luullut, että uskonto on vakava asia kaikille, eikä sillä vitsailla. Eilen huomasin olleeni väärässä.

Istuin ihanassa, pienehkössä ja rauhallisessa ravintolassa, jossa muutaman kerran olen käynyt. 
Ruoka sekä palvelu ovat kertakaikkiaan loistavia ja hinta-laatu -suhde kohdallaan.

Meillä vitsaillaan postimiehestä, mutta mitä kuulen Islaminuskoiselta tarjoilijalta...

Moskeijoista kuuluu rukouskutstu viisi kertaa päivässä. Tämä kutsuääni tulee moskeijoiden korkeista minareeteista ja sen hoitaa Hoca, Imaami eli meillä lähinnä pappia vastaava henkilö.

Nuoripari yrityksistä huolimatta ei saanut lasta. Lopulta he päättivät turvautua Hocan apuun, niinpä he suuntasivat hänen luokseen keskustelemaan ongelmastaan ja saamaan Luojan apua. 
Hocan aikansa haastateltua paria, hän pyysi miehen poistumaan ja odottamaan ulkona. 
Kuinka ollakaan, yhdeksän kuukauden kuluttua syntyi kaunis lapsi. Nuoripari kiitti Allahia tästä taivaallisesta lahjasta.
Ystävät ja tuttavat ihastelivat kaunista Hocan näköistä lasta.

*********************************************************************************

Sokea Hoca keksi oivan keinon löytää moskeijaan, jossa hän mikrofonia apuna käyttäen hoiti rukouskutsun. Hän merkkasi reitin moskeijaan köydellä josta kiinni pitämällä oli helppo päästä perille.
Eräänä päivänä halukas nainen muutti reitin meneväksi kotiinsa. Hoca seurasi köyttä. Perille päästyään hän etsi mikrofonia sitä löytämättä. Tunnustelemalla löysi kuitenkin jotakin muuta ja se tuntui mukavalle.
Toisena päivänä mieshenkilö tekee saman. Hän siirtää köyden omaan kotiinsa.
Jälleen on rukouskutsun aika ja Hoca seuraa köyttä. Hän tunnustelee, koputtelee ja kuinka ollakkaan, "mikrofoni" on löytynyt.

*********************************************************************************

Sain luvan julkaista kuulemani vitsit blogissani ja teen sen kaikella kunnioituksella Islamilaisuutta kohtaan. 

Kuinka liikkua Alanyassa, osa 2

MAALLA, MERELLÄ JA ILMASSA

Tästä se alkaa, monella se myös tähän päättyy. Väliin mahtuu niin paljon ...

Katukuvassa todellakin näkee jos jonkinlaista kulkuneuvoa. Vanhaa sekä uutta.  Nelipyöräisiä, kolmipyöräisiä, kaksipyöräisiä. On vara valita. Tässä lisää muutamia vaihtoehtoja

Toisinaan turisteilla on kypärä käytössä, paikallisilla harvemmin

                                              

Tässäpä oiva keksintö,
alla vaarallinen kolmipyöräinen vauhtihirmu, MyPet

Ilmava turistibussi. Paikallisbussin tunnelma kannatta kokea heinä-elokuussa.  

                                              

 Merellä on monta tapaa liikkua

Suosittelen taitaville extrem-harrastajille 

Onhan niitä tavallisempiakin tapoja

Uusia harrastuksia

Olen löytänyt uuden urheiluharrastusken veden äärellä. 
Niin kuuma on, että on oltava sopivasti veden ulottuvilla, niin että aallot silloin tällöin pyyhkäisevät ylitse.

Olen oppinut kuuntelemaan aaltoja. 

Tiedän milloin on parasta kohottaa pää hietikolta, ettei enää olisi nenässä ja korvissa kiviä. Housuissa niitä on sitäkin enemmän. Sitä on vaikea välttää. Toisinaan olen käsivarsiini nojaten, silmät kiinni. Kun kuulen ison aallon lähestyvän, nostan käsivarsien varassa alavartaloni ylös hietikolta, välttääkseni kivitaakka housuissa. Alleille kyytiä. 

Toisinaan taas leikin aalloilla. Tarvi olla tarkkana, ajoitus kohdillaan, että osaa sopivasti hypätä aallon tullessa niin, ettei se pyöräytä mukaansa. On ihana tunne liitää rantaan ison aallon saattelemana. Se se vasta on mukavaa. Ja välillä vaarallistakin.

Vielä voisi alkaa tehdä niin, että vain seisoo sopivalla kohtaa aallon tullessa ja pinnistää vastaan ettei aalto saa mukaansa.

Tosin taitavimmat heittelevät takaperin- ja etuperin kuperkeikkaa seisaaltanan mereen. Saavuttavat meren kärrynpyörin. Sukeltavat toistensa haarovälistä ja tekevät nelihenkisen tornin joka sitten sortuu. 
Tätä tuskin tulen kokeilemaan. Hauskaa katsottavaa se on. 

Yhtä hauskaa katsottavaa eilen ei ollut se, että parikymppinen, uimataidoton mies lähti vaarallisen isoihin aaltoihin kauas rannasta uimapatjan varassa. Sieltä hän nipin napin selvisi toisten avuin. Lopun hoitikin sitten sairaala, jonne hänet ambulanssilla kuljetettiin.
Vakavasti jälleen aloin miettiä, miten onnistuisin saamaan rahat kasaan, että rannalle saataisiin edes jonkinlainen pelastuvene, vesiskootteri + siihen jokin lisälaite, jolla pulaan joutunut henkilö saataisiin vedestä pois. 

Tässä jokunen kiukkuiseen mieleeni juolahtanut ajatus:

• tippiboxit eri ravintoloihin, hotelleihin jne. (Tuhoon tuomittu ajatus. Niistä rahat luultavammin hyvin hätäisesti häviää). 
• Kerjääminen rannalla olevilta turisteilta 
• Yritysten haastaminen mukaan 

KIVI ON KAUNIS

 Uusiin harrastuksiini kuuluu myös kivien keräily. Onko siinä ikäraja?

Tämän "harrastuksen" aloitin pari kuukautta sitten. Ystäväni Leena vietti täällä juuri pari viikkoa ja nyt meillä on yhteisiä harrastuksia niin vesiurheilu, kuin kivien keräilykin. 

Jokunen kappale kiviä on kertynyt, Olen kuitenkin harkitsevainen, millaisia hyväksyn. Hauska oli huomata, miten yhtenä päivänä oli tietty teema, seuraavana päivänä teema vaihtui. Ihan vahingossa. Jopa jokunen muukin rannalla ollut paikallinen kantoi kortensa minun kekooni.
Olivat aikansa harrastustani katsoneet ja halusivat auttaa.

Yksi kivi on sellainen, jonka merkitystä mietin. Ensimmäisenä erotin siinä naisen ja miehen kasvot, poski poskea vasten. Myös ystäväni huomasi ensimmäisenä naisen kasvot kivessä. Kiveä pyöritellessä siitä löytyy nainen ja mies eri tavoin. 

Kivet ovat todella kauniita. 
Yhtenä päivän löydän samanvärisiä, toisena saman muotoisia, kolmantena yhdistyvät molemmat, väri ja muoto. 


Toiset ovat raidallaisia, toiset symmetrisen pyöreitä, soikeita, löysinpä salmiakin muotoisenkin ja silloin ajattelin tyttärelleni teettää siitä riipuksen kaulaan. Joistakin kimallus hohtaa uskomattoman kirkkaan. Silloin mietin, pitäisikö kivi tutkituttaa. 

Nazarin silmät suojaavat pahalta

Kuinka liikkua Alanyassa

 Ensi kertaa tullessani tänne reilu vuosi sitten, liikenne shokeerasi minut, kunnes ymmärsin, että täällä osataan ajaa. Valitettavasti usein myös Rakin tai muun väkijuoman voimalla. Valtava sekamelska kaupungin kaduilla, siitä huolimatta, kolarointeja en juuri ole nähnyt.

Poliisit ovat aina esimerkkeinä. 

Kaupungissa, kuin myös maaseudulla on paljon vaihtoehtoja liikkumiseen

Jos uskallat,
kamelikyydille, näet korkealta enemmän
ja hitaammin

Joskus aasikin liikkuu,
joskus ei

Ryhmässä

Rakastavaisina, kypärän kanssa tai ilman- yleensä ilman

Oppaan ja kuljettajan kanssa



Vartijan kanssa

Hiukan viilentävää kyytiä

myös pikku apinalle