Ankea alku vuodelle

Vuoden ensimmäinen herääminen ei ole kaikkein miellyttävin. Onneksi sentään laittoivat tetanuksen vasempaan pakaraani, muutoin olisi vielä hankalampaa jos joutuisinkin nukkumaan niin että pää koskettaa tyynyä vain oikealta, terveeltä puolelta, mutta peffa pitäisi kääntää eri suntaan. Nyt molemmat kipua aiheuttavat kohdat, ylä- ja alapäässä, ovat kipeät onneksi samalta puolelta. Skootterilla on ajettava nyt entistä hiljempaa etten kovin pompi satulalla. 

Tuon viikon ajan Alanyassa käytän samoja ulkovaatteita kuin Suomen talvesta lähtiessäni ja silti välillä palelen, kovastikin, vaikka jotkut hurjat jopa uivat. Eihän tuo mitään uutta ole. Ainahan minua palelee, palellut niin kauan kuin muistan. 

Minulla on hirmu stressi pakata tavarani. Etsimme pahvilaatikoita niitä varten. Ei helppo juttu. Memon veljen tv-laatikko saadaan jotenkuten auton peräkonttiin, luukku tietenkin jää auki. Loppujen lopuksi se laatikko jäi tyhjänä parvekkeelleni. Jos palaan Turkkiin, voin jättää osan tavaroistani sinne. No mistä sen sitten tietää palaanko vai en? Kuinka paljon lähetän mitäkin Suomeen, kaikkiko vai vain osan? Tulin takaisin Alanyaan LEVÄTÄKSENI!! Nyt juostaan pää umpeen kursittuna sinne, tänne kaikkien keskeneräisten asioiden vuoksi. Olen niin väsynyt. Siirtyköön laatikoiden hankita. 

Vihdoinkin ehdimme syömään, yhdessä Monikan ja Okanin kanssa. Miljöö ei ole kaikista kutsuvin, mutta voin vilpittömästi suositella kauppahallin kalaravintoloita, niin makunsa kuin hintojensakin puolesta. Euroiksi hinnan voi huoletta jakaa kahdella, ainakin tällä hetkellä. Euron kurssia kannattaa toki seurata. 







Illemmalla turkkilaiseen "tuliaistapaan" haettiin paikallisesta konditoriasta, Hancı pastanesista pari kermakakkua, Memon veljen Ahmetin perheelle ja toinen parhaan ystävän ja kollegan Mustafan perheelle. En juurikaan tuon herkkupuodin antimia käytä, enkä ole mieltynyt turkkilaisiin pieniin pastaneisiin, mutta täytekakut, ne vasta ovat jotakin! Suosittelen! Vaikka kotiin tuotavaksi. 

Illan päätteeksi 1.1. 2013 klo 23 Memo istahtaa Alanyan otogarilta (bussiasema) viisumin hakumatkalle Ankaraan lähtevään bussiin mukanaan noin 30 tärkeää paperia. Minun kutsukirjeideni ja muiden papereideni lisäksi hänellä oli mm. pakollinen matkavakuutus sairauden varalta, työtodistus ja työnantajan dokumentti (22 esimiehen allekirjoituksilla) siitä, että hän on työn puolesta vapaa lähtemään ja että hänellä on syy (työ) palata Turkkiin, työnantajan vakuutus, pankkitilitiedot, perhetiedot, ym. ym. 
Jos haluat turkkilaisen vieraaksesi Suomeen kannattaa tarkasti ottaa selvää miten tulee toimia. Lisätietoja haluaville sitä löytyy seuraavan linkin kautta:   http://www.finland.org.tr/public/default.aspx?nodeid=46574&contentlan=1&culture=fi-FI

Vuoden toinen päivä ja lämpötila auringossa lähentelee kolmeakymmentä plus-astetta. Jokohan olisi alettava pakkaamaan. Nyt voisin sen rauhassa tehdä. Jos olisi tarpeeksi laatikoita. Jostain on pakko aloittaa. Puran, pakkaan, puran, pakkaan. Haluan Suomeen ehdottomasti Meksikolaisen puisen intiaani-koristeen, Afrikka-tauluni, ystäväni Suomesta tuoman lasisen kynttilälyhdyn, Corleone-dvd:n, Italiasta tuomani kätevän pikkuisen raastimen ja espresso-pannun, Barcelonasta hankkimani espresso-kupit, kengät, laukut, ym. ym. Kesähepeneet päätän jättää Alanyaan, tippa silmässä myös pinkit ja mustat avokkaat. Niitähän en edes pysty käyttämään koska ovat liian suuret. Ei pystynyt ihmesuutarikaan niille tarpeeksi tekemään. MISSÄ OVAT MEKSIKOSTA TUOMANI KUUBALAISET SIKARIT?

Cafe Mai´ssa myöhemmin huikkaan ohimennessäni erääseen pöytään, "nyt on tutunnäköinen ihminen". Vaimo vierestää vastaa, "juu, hän on näyttelijä". (Vuosia, vuosia sitten olin exäni kanssa rakennusmessuilla ja aikani mietittyäni mistä erään miehen tunnen niin hyvin, hänen tapansa puhua, nauraa, liikkua jne. rohkeasti kysyin että mahdammeko tuntea toisemme. Hän oli tv:stä tuttu remonttireiska). Illasta tuli hauska ja tapasimme Rätyjen kanssa vielä uudelleenkin. 

Turkkilaisista raaka-aineista valmistettu illallinen

Ankaran matkalainen saapui seuraavana aamuna ankaran matkan jälkeen. Takana kaksi yötä bussissa. Toiveemme ovat korkealla saada Memolle viisumi eli oleskelulupa, olihan suurlähetystössä jo tieto ollut aiemminkin syystä, miksi viisumi on saatava. Viimeistään kolmen päivän kuluttua, lauantaina, tulee ainakin passi takaisin. 

Aamiaisen jälkeen hyppäämme skootterin kyytiin ja lähdemme shoppailemaan. RUOKIA. 1,5kg punaisia linssejä, parin kilon verran valkoisia papuja ja kahdenlaista riisiä, turkkilaista kahvia, teetä, mausteita, jne. Onpa mukana yksi granaattiomenakin. Miksikö? Siksi, että Turkissa on paljon edullisempaa ja sen vuoksi etten tiedä milloin pääsen taas edullisimmille ostoksille Alanyaan tai jonnekin muualle, sitä paitsi tämän vuoksi Alanyaan palatessani matkalaukkuni olivat lähes tyhjät. Hamstrataan, hamstrataan. 
Illalla pelonsekaisin tuntein menen  Baskent-sairaalaan. Niitit jäävät päähäni, mutta haava puhdistetaan.

Viikko alkaa olla lopuillaan. On perjantai. Flunssa on jo hiukan hellittänyt. Pakkaamiseni ei ole valmis, ei lähellekään. On tarkkaan mietittävä mitä mihinkin laukkuun laitetaan. Elintarvikkeet ruumaan, lukuunottamatta vahingossa käsilaukkuuni jäänyttä vihreää teepussia. Mitenkähän turvatarkastuksessa siihen suhtaudutaan ja onhan se VARMASTI vain teetä? Rakkaan lahjaksi saamani taulun, Gustav Klimtin The Kiss, joka on matkannut Firenzestä Suomen kautta Turkkiin, suojalasi on pirstaleina. Lasinsirpaleet karisevat osa pihassani olevan roskapöntön viereen, suurin osa kuitenkin saadaan itse pönttöön. Matkatavaroista näin ollen karisi kilon verran. 

 Ilta on kaunis, mutta viileä. Kerrospukeutumista. Ehkä viisi kerrosta yläosaa ja pari alaosaa suojaamaan ja karvavuorisaapikkaat jalkaan. Vuorille huristellessa sää kylmenee sitä mukaan mitä korkeammalle mennään. Tämä kannattaa muistaa kun suunnittelee matkoja vuoristoihin, myös kesäisin. Tällä kertaa meillä tosin on auto. Ohitamme Mahmutseydin ja lähestymme pientä Donmen -kylää. Siellä asetumme tosi turkkilaiseen "ravintola" Bacinin yeriin (tosin paikalliset puhuvat tällaisista paikoista nimellä "teltta"). 

Kuten monissa turkkilaisissa kodeissa ja ravintoloissa, asettaudumme lattialle tyynyistä tehdyille "sohville". Ruoka on maukasta ja hyvää muiden paitsi Monikan mielestä ja sitä on riittävästi, jopa niin paljon, että siitä riittää lisäksemme vielä parille muullekin syötäväksi. 

Huomenna(kin) on kiireinen päivä, joten illallisen jälkeen laskeudumme sadeveden kanssa yhtä matkaa takaisin Alanyaan.

2012 - 2013

"Alkava vuosi 2013 on revontulien juhlaa. Aurinko riehaantuu 11 vuoden välein ja nyt lähestymme aktiivista kautta”, Auringon pinnan roihupurkaukset singauttavat myös maata kohti suuria määriä röntgen- ja ultraviolettisäteitä..", revontulitutkija Kirsti Kauristie Ilmatieteen laitokselta sanoo. Tämähän kuulostaa vallan mielenkiintoiselta. Tulee sädetystä oikein kunnolla. 

Jo kuukausia sitten sovimme että vietämme uuden vuoden yhdessä Alanyassa, hollannista tuleva Monika, turkkilaiset Okan ja Memo sekä minä. Vai vietämmekö?

Istun nenä vuotaen, keuhkot junan kanssa kilpaa huutaen matkalla kohti Tikkurilaa samalla miettien voisiko lentolippuni muuttaa Memon nimelle jotta voisin palata seuraavalla junalla takaisin Jyväskylään lepäämään. Urheana kuitenkin jatkan matkaani. Edesmenneen ystäväni mies jälleen hoitaa (tällä kertaa lähes tyhjät) matkalaukkuni ja minut turvallisesti rautatieasemalta tutulle lentokentälle. 

Tässä vaiheessa olen ollut liikkeellä jo lähes neljä tuntia, saman ajan kulutuan penkkejä terminaali kakkosessa odottaessani Istanbuliin lähtevää konetta. Sama kolme tuntia menee niistäessä, yskiessä, haukotellessa ja jutustellessa mukavassa seurassa lentokoneessa. Vieressäni uusi ystävä,  Suomessa asuva turkkilaisnainen Seyhan, toisella puolella Istanbulia rakastava egyptiläisnainen. Väsyttää niin kamalasti, mutta hauskan seuran vuoksi nukkumisesta ei tule mitään.  Ilta kymmeneltä olen Istanbulissa. Olen siellä myös seuraavat 3 tuntia ja 45 minuuttia. Mikäs siinä. Joutaahan tuota nukkumaan myöhemminkin. Tuon tunnin ja viidentoista  minuutin lennon ajan Antalyaan on kiire. Ei toki minulla, mutta lentoemännillä. Sehän on vain nousu ja lasku ja tuona aikana lentoemännät juoksuttavat meille maittavan aamiaisen ja keräävät vielä astiatkin pois. 

Vuoden 2012 viimeisenä päivänä, maanantaina 31.12. pyörät ottavat kosketuksen kiitorataan suunnilleen aikataulun mukaisesti klo 2:55.  Antalyassa saan lämpimän vastaanoton ennen puolentoista tunnin automatkaa Alanyaan. Tämän 19 tunnin matkustamisen jälkeen vain noin 200 metrin päässä Välimerestä kellahdan puhtaaseen petiini matkalaukkujen ja riisutun Turkin kotini ympäröimänä.  

Tähtiä taivaalla ja silmissä

Herään aamuauringon paisteeseen. Miksi taas? Keväällä Alanyassa ensimmäiseen aamuuni herätessani menin parvekkeelleni juomaan espressoa. Parvekkeeltani näin ja kuulin entisen työni, tervetulotilaisuus asiakkaille. Tällä kertaa esperssoa nauttiessani huomasin ex-kollegani pitävän seuraa suomalaisvanhuksille  asuntoni alapuolellani olevassa puistossa. Ehkäpä hän on kasvanut oppaana. Tuosta ajasta jolloin minäkin oppaana kyseisessä yrityksessä toimin, on hyvää sanottavana "ainoastaan" se, että todella rakastin työtäni työnä ja asiakkaitani. Tämä vain välikommenttina.

Makeat mimmit
-kakkusodan jälkeen

Kolmen kuukauden odotus tavata vihdoin Monika, lentävä hollantilainen. Meistä oli tullut läheiset ystävät loppukesästä. Olimme päivittäin porukalla uimassa, grillailemassa Terassilla ja Ulashilla (liekö oikein kirjoitettu). Monikan synttärit vietimme syksyllä kotonani. Hauskaa oli ja Okanin yllytyksestä otin syömättä jääneen puolikkaan kermakakun, jonka paiskasin Monikan kasvoille. Siitäkös se riemu repesi! Luojan kiitos olimme parvekkeella!  Rasvaisen, kermakakun jäänteiden siivoaminen ei ollut miehille helppoa.   

Nyt Kale-kukkulan pienen pienen kahvila-supermarketin puiden varjossa katselimme 8-kulmaista punaista tornia, satamaa, Taurus-vuoristoa ja alla avautuvaa Alanyaa kanarianlinnun sirkutusta kuunnellen, turkkilaista teetä nauttien. Palelin. Sovimme että illalla tapaamme. Olihan sekin tapaaminen.

Vuoden viimeinen ilta, vuoden ensimmäinen aamu 

Memo ja minä olimme sitä mieltä että olimme sopineet illastavamme kaikki neljä yhdessä, tekisimme barbequeta Terassill. Ystävämme olivatkin pettymykseksemme jo aiemmin syöneet. Harmitti! Kaupassa mietimme omaa ruokaamme. Otimme tiskiltä kolme kalaa. Myöhemmin veimme ne takaisin, ei grillatakaan. Kohta kuitenkin päätimme että grillataankin ja haettiin kalat takaisin.  Vihdoin ostokset saatiin lastattua skootterin kyytiin ja porukalla päätettiin että lähdetään Terassille. Okan varoitteli saateesta, eikä aikaakaan kun tuli suunnitelmien muutos. Sateen vuoksi menimme tuttuun ravintola Lokmaan. Memo siinä ihmetteli että mihin ne kissat ympäriltä katosivat. Lähtöä tehdessämme en tiedä olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Kissat olivat nakertaneet muovikassiin ammottavan reiän. Kurkistin kassiin ja toivotin kissoille hyvää uutta vuotta kolmen ison kalan kera. Kalat nakattiin siis kadulle heitä varten.

Oli muuten loistava ajatus käydä päivällä kampaajalla pesettämässä hiukset ja lähes näkymätöntä raitaakin laittoivat.

Toivomuspalloni. Kohti parempaa elämää!

Skootterit ja minä köhien suunnistimme Kalelle.  Ihmisiä oli siellä niin paljon että päätimme mennä majakan juurelle katsomaan mitätöntä ilotulitusta. Siellä kivillä, kirkkaan tähtitaivaan alla, pieniä naposteluja maistellen ja tähtiä katsellen oli mukava olla hyvien ystävien seurassa.

Ensimmäistä kertaa tutustuin toivomus-tulipalloihin. Kuinka kauniisti palloni nousikaan korkeuksiin. Monikan pallo sen sijaan pikkuruisen kierroksen jälkeen päätti tulla alas melkoista kyytiä.  

Jotakin herkistävää oli katsella palloni
toiveineni kohoavan yhä korkeammalle. 

Palloni kadotessa näkymättömiin oli aika lähteä nukkumaan. Tarkoitus oli mennä ihan omaan kotiin, mutta kuinkas sitten kävikään..

Siinä lähtöä tehdessämme, olin jo lähes skootterin kyydissä kun Monika vielä kerran päätti tulla halaamaan ja ottamaan minut isoon syliinsä. Siinä sitten "yhteistuumin" otimme, tai siis minä otin,  muutaman taka-askelen, Monika ihan eteenpäin, minusta kiinni pitäen, kaaduin suoraan selälleni, Monika päälleni. Olisihan siinä voinut huonostikin käydä. Katastrofin ainekset. Onneksi en kuitenkaan lyönyt niskaani tai takaraivoani, vaan toisen kohdan päästäni (onnekseni kuitenkin takapuolelta) siihen marmorista tai ainakin jostakin kovasta kiviaineksesta rakennetun aallonmurtajan kulmaan. 

Hetken aikaa lepuutin silmiäni siinä asfaltilla maatessani. Ehei, ei suinkaan aivotärähdyksen tai tajuttomuuden vuoksi. Ajattelin vain hetken huilata ennen ylös nousemista. Ympärilläni olevat ystäväni vaahtoavat sairaalaan lähdöstä. Ei hitto! Ei nyt! Sen aika on myöhemmin. Eiköhän siellä jatkossa saa ihan tarpeeksi juosta. Monika koskettaa päätäni ja näyttää veristä kättään. Olin saanut lisää raitoja hiuksiini. Punaisia. Sairaalaan on siis mentävä. 

Pääsisiköhän tällä Guinessin ennätyskirjaan? Olin vuoden 2013 ENSIMMÄINEN potilas Baskentin yliopistollisen sairaalan ensiapuosastolla. Rauhallista sakkia nuo turkkilaiset. Suomessa tuskin aamu kolmen aikaan uuden vuoden yönä ei näin rauhallisesti ole ensiavuissa mennyt.  Eikö nyt hitto soikoon riitä että pääni niitataan metalliniiteillä umpeen, tarviiko vielä aikuista naista huudattaa ja itkettää puoli tuntia sillä helkkarin tetanus-antibiootti-piikillä??? Sitä paitsi tetanus oli voimassa, eikä edes vanha. Vai liekö syynä se, etteivät osaa pistää? Tätäkin olen kuullut. Onhan se hyvä, että jatkossa selkeästi muistan milloin olen viimeksi tetanuksen saanut (ja sen järkyttävän kivun persuksissa). 

Nyt  se on konkreettisesti, vaiko ihan tieteellisesti todistettu minun olevan kovapäinen. Isi on ollut oikeassa. 

Ystävyyttä yli rajojen

Joulun ihmemaa

Niin kuin joka vuosi, joulu lähestyy, sitä ennen syntymäpäiväni. 

Joulun 2011 viettopaikka. Veljeni koti.

On ensimmäinen viikonloppuni Suomessa, lauantain ja sunnuntain välinen yö. Lueskelen kirjaa tyttäreni sängyssä. Kuusi onnellista Suomi-päivää takana ja vielä kolme viikkoa lomaa edessä. Lomaako?? 

Siinä lukiessani pelko hiipii mieleeni. Oravanpyörä jatkaa pyörimistään. Miten on edes mahdollista että alle kolmeen kuukauteen mahtuu niin paljon? Se vain on niin käsittämätöntä.

Pääsen erikoislääkärille heti maanantain. Tiistaina 11.12. on syntymäpäiväni ja tuona päivänä otin muistikirjani esille ja kirjoitin: "Istun juuri pienessä kopissa. Pelkään kamalasti. Odotan lääkäriä jatkamaan tutkimuksia. Ajatukset myllertää. Itkettää. Haluan elää! Kolmen lapsen äiti ja myös isoäiti! Nyt!".  Tutkimusten jälkeen, hiukan pelonsekaisin tuntein  mutta reippaana lähden kotiin, siis tyttäreni kotiin. Matkani jatkuu vanhempieni luokse. Perjantai 14.12. istun lukemassa sanomalehteä heidän keittössään. Puhelimeni soidessa arvaan soittajan. Ei sen vielä pitänyt soida! Vastaan kuitenkin.  Itku tulee. Niin tulee vanhemmiltanikin. Illalla menen hammaslääkärille. Onpahan ainakin hampaat kunnossa.  Palaan takaisin Jyväskylään. Seuraavien päivien aikana kerron lapsilleni. Tyttäreni kanssa istutaan sohvalla. Itkemme yhdessä. Vielä on toinenkin ikävä asia hänelle kerrottavana. Joudun palaamaan omaan kotiini Jyväskylään. Kuinka pahalta tuntuikaan aiheuttaa kaksi perättäistä shokkia rakkaalleni. Tokihan sen tiesin, ettei kaksikymppinen nuori nainen halua äidin kanssa jakaa asuntoa vaikka itselläni ei ole sitä vastaan mitään. Olisinpa voinut tämän jättää uutisoinnin elämässäni väliin. Tästäpä se vasta rumba alkoi. Mistä sitä virtaa löytyykin..

Ystäväni

VIISUMI KEHIIN JA SASSIIN 

Lähetän sähköpostia Ankaran Suomen suurlähetystöön.  Tilannekartoitus. Nyt Memo  on saatava Suomeen ja pian! 

Seuraavat päivät menivät kirjoittaessani kutsukirjettä Suomen suurlähetystöön Ankaraan ja hankkiessani  sinne erinäisiä kopioita asiapapereista. Turkista kun ei niin vain lähdetä. Vihdoin, monen päivän työn jälkeen sain lähetettyä konsulaattiin lääkärin lausunnon, vuokrasopimukseni, oman, siskoni ja poikani kutsukirjeet ja jopa pankkitietoni. Samaan aikaan kuhina kävi Alanyassa. Siellä Memo hyvän ystäväni Maaritin, jolla on jo kokemusta viisumi-asioista, avustuksella kuumeisesti touhusivat saadakseen kaikki asiapaperit valokuvineen ja allekirjoituksineen kuntoon Memon Ankaraan lähtöä varten.  Niinpä niin, Memolla on tulossa lähes kahdeksan tunnin bussissa istuminen, yhteen suuntaan. Ystävieni kanssa yhteistuumin mietimme miten paketoimme Alanyan kotini Suomeen paluumuuttoa varten. 

JOULUN TAIKAA

Kenraalintien kuusi

Taikaa ainakin on se, että unohdan joulun, minä joulukuussa syntynyt, jolle joulu aina on ollut vuoden kohokohta, kylmyydestä huolimatta. Taikaa on myös se miten paljon saa yllättäviä asioita niin nopeasti järjestettyä. Tytär etsii kuumeisesti asuntoa. Minä järjestelen omiani. On niin kiire ettei kertakaikkiaan ehdi sairastamaan. Joulu tulee. Mistä sen meillä tänä vuonna huomaa? Paluulippu Antalyaan odottaa käyttöä 30.12. Mitä teen sen kanssa? 

Saunakamarin jääkukkaset ja kynttilät

Joulusaunan hämyssä

 Ennen joulua vietän yöni siskoni perheen kanssa. 3 vuotiaat "Angry birdsit" ovat innoissaan, niin minäkin. Sieltä jatkan kuopukseni  luokse . Olin niin onnellinen astellessani Kenraalintietä hänen kanssaan lumisateessa isojen lumihiutaleidn leijailessa. On ollut valtava ikävä. Jatkoin matkaani joulun viettoon veljeni perheen luokse maalaismaisemaan jossa minua odotti oma iso huone ja sänky valmiiksi laitettuna. Voiko kauniimpaa paikkaa joulun ja kesän viettoon olla kuin tuo niemenkärki  keskellä metsää.  Joulusaunaan! Joulusaunaan! Puilla lämmitetty saunakamari. Kamarin ikkunassa jääkukat ja ikkunalaudalla kauniit kynttilät. Järvi on jäässä lukuunottamatta vedenottoaukkoa.  Lauteilla istuessani ei voi kuin nauttia joulusta ja sen kauneudesta ja rauhasta, puhumattakaan herkullisista jouluruista jotka yhdessä nautimme kynttilöiden valossa. Aattoiltana veljen tyttären kanssa laulettiin joululauluja kitaran säestyksellä. Joulupäivänä kuopukseni tulee meitä ilahduttamaan. Tapanin päivänä istun junassa matkalla esikoiseni luokse, vieressäni mies jonka kanssa jutustelemme. Jostain syystä hiukan avaudun hänelle. Muistan aina ystäväni Leena sanat: "Kohtaat juuri sellaisia ihmisiä joita juuri sillä hetkellä tarvitset". Mies vieressäni kertoi olleensa kriisityön johtaja. Hänen mielestään elämäntilanteeni tarkoittaa sitä, että NYT on aika pysähtyä. Jo vuosia sitten siskoni kysyi miten ihmeessä jaksan ideoida, touhuta sitä ja tätä, mennä sinne tänne. Ekstrovertti energiapakkaus. Tampereella miehen kanssa erotessamme hän totesi: " Tapaamisemme ei ollut sattuma".

 Väsymyksestäni huolimatta joulun aika oli onnistunut,  lämminhenkinen ja rauhallinen. 

Kotiinpaluu

ONNELLISUUS

3.12. saavuin Istanbulin kautta Helsinkiin matkaseurana mukava matkaopas Pia. Väsymyksestä huolimatta meillä oli oikein mukava matka. Helsinki-Vantaan kentällä Mika jo odottikin. Pasilan rautatieasemalla läväytin laukut auki ja kaivelin edesmenneen ystäväni hankkimia tuliaisia lapsilleen vietäväksi. Noin viisitoista tuntia Alanyasta lähtöni jälkeen saavuin Tampereelle, esikoiseni perheen uuteen kotiin  Annikin puutalokortteliin, jossa minua odotti pienen pieni yksiö ja PAKKANEN. 

Iltoja istuessamme perheemme pohdiskelija, esikoiseni  kyseli: "Äiti, mikä tekee sinut onnelliseksi?" Osittain väsymyksestäkin johtuen en osannut antaa vastaust, ne valkenivat seuraavina päiviniä ja viikkoina. 
Tässä muutamia merkintöjäni onnellisuudestani: 

Onnea on olla esikoiseni kanssa. Olla lähekkäin. Jutella kasvotusten pitkästä aikaa. Kävellä yhdessä lumisessa maastossa. Nähdä hänen onnellisuutensa perheensä kanssa.  Olin onnellinen katsellessani lapsenlapseni oppivan päivittäin monta uutta asiaa, katsella hänen iloisia, pelleileviä kasvojaan. Kuinka ihanalta tuntuikaan hänen tuodessaan kissa-kirjaa mummolle ja halutessa syliini sitä katselemaan. Onnellisuutta oli kuunnella hiljaisuutta Tampereella poikani perheen uudessa tunnelmallisessa kodissa, kauniissa, erilaisessa miljöössä. 

Voi kuinka onnelliseksi minut tekikään tänään herätä pitkästä aikaa lähellä tytärtäni. Olen niin onnellinen ollessani Jyväskylässä, kauniissa kodissa, katsella parvekkeelta tuttuja, lumisia maisemia niin rakkaassa punaisessa aamutakissani. Olen onnellinen istuessani tyttäreni kauniissa olohuoneessa, kuulla hänen nauruaan, syödä hänen tekemäänsä hernekeittoa.

Onnea on kuulla siskon kaksospoikien kuiskaavan: "Eijaaaa, sinua minä rakastan". Onnea oli koskettaa siskoni pyöreää vatsaa, tunnustella josko sieltä minua tervehdittäisiin. 

Onnea aamulla: Onnellisuutta oli viime yön kynnyksellä kikatella hyvän ystävän, seinänaapurin, kanssa rappukäytävässä istuen ja odottaen että huoltomies tulee avaamaan oven. Onnellisuutta oli herätä ystäväni sohvalta, pukeutua punaiseen aamutakkiini ja keittää aamukahvit. Onnellisuutta on mennä kohta yhdessä saunaan maailmaa parantamaan. Olo on kuin kotona olisi. Onnellisuutta tuovat myös kaikki tutut tuoksut. Kaikki on ihan niin kuin ennen (Ystäväni on onnellinen, jos löytää avaimensa)

Onnea eilen: Onnelliseksi teki myös tuttu varaston tuoksu ja se että sieltä löysin sen mitä etsin, jotakin tärkeää 27 vuoden takaa ja vähän muutakin. Myös aino-tossut, jotka matkaavat täältä mukanani maailmalle.
Leikkiä, laulua ja tanssia lapsenlapsen kanssa ♥

JESSSSSS!!! MUN IKIOMA PUNAINEN AAMUTAKKI! Ahh! tätä ihanuutta..