Toscanan auringon alla ja vähän muuallakin * Under the Tuscan sun -and also somewhere else: maaliskuuta 2013

lauantai 30. maaliskuuta 2013

Pääsiäisviikon rientoja

Aloittaessani tätä kirjoitusta on pääsiäisviikon alku, lopettaessani lähes loppu. Sen verran on pääsiäismieli että paistoin kananmunaa aamupalaksi.

Odottelen taas kuvauksia. Olisihan se mukava mennä sinne kerrankin hiukset siistittynä. Sen jälkeen kun säästyin sytostaateilta, ajattelin että hiuksiini ei kosketa koska sain ne pitää. Nautitaan nyt mikä minnekin suuntaan hapsottavista hiuksista. Onpahan ainakin hiukset. Rusketusraidat ovat haalenneet. Mitäs jos en enää niin vannoisikaan luonnollisen rusketuksen nimeen, vaan menisikin solariumiin tai onhan niitä nykyään ruskettavia suihkujakin. (Vastuu huumorini ymmärtämisestä nyt ja aina, jää lukijalle). Kulmatkin voisi siistiä. Jotenkin sitä ajattelee, että nyt ei vaan jaksa välittää. Nyt on lupa olla räjähtäneen näköinen. Ainakin omasta mielestäni.

Olen ollut enimmäkseen loistokunnossa, pirtea ja iloinen. Jotkut illat ovat kuitenkin tuskaa. Katselen kelloa, joskus jo ilta kuuden aikaan alan odotella josko nukkumatti piipahtaisi unihiekkansa kanssa. Sitä odottelen muutaman tunnin.

Heräämisiä -kello kolmen aamiainen

Kello lähenee kolmea. Yöllä. Viime yönä kävi samoin. Tunnin verran olin hereillä. Lopulta päätin nousta ja tehdä kylmäsavulohileivän. Tyttäreni leipomuksilta oli jäänyt kaappiin juuri sen verran kaakaojauhetta, että sain siitä kupillisen "yökaakaota".
Tätä nyt yöllä kirjoittaessa taustalla soi Andrea Bocellin ihana Vivere.

Toisaalta nautin tästä ajasta! Nautin siitä, ettei kukaan, lukuunottamatta hoitohenkilökuntaa, odota nyt minulta mitään. Voin nukkua pitkään jos nukuttaa (kunpa nukuttaisikin) ja niin kuin nyt, voin halutessani kirjoittaa keskellä yötä (mieluummin nukkuisin). Voin ajatella vain itseäni. Se on jopa lääkärin määräys. Näin pitäISI olla.
Sitä vain väkisin miettii, mitä tämän jälkeen. Mihin menen, mitä teen. Ei pitäisi miettiä, ei nyt. Mutta voiko sitä välttää, varsinkin kun saan puhelinsoiton isolta laivayhtiöltä ja he tarjoavat minulle rakastamaani työtä matkanjohtajana Kanarian saaristossa ja Välimerellä tai sähköpostilla kysytään pääsenkö Italiaan muutaman viikon matkaopas -keikalle? Antaisin aika paljon, jos nämä yhteydenotot olisivat tulleet kuukauden tai pari, myöhemmin! Toivon että tämän hetkinen projektini päättyy hyvin, eikä ole jatkossa esteenä.
Tällä hetkellä terveys on kuitenkin laitettava sijalle yksi ja hoidot on käytävä loppuun. Jospa kaikki vastoinkäymiset nyt vihdoin loppuisivat. Nyt pitä(isi)ä noudattaa annettuja ohjeita ja lepuuttaa mieli ja keho (helpommin sanottu kuin tehty).

Vapaaehtoistyötä tarjolla: Energiselle extrovertille etsitään sopivaa mielenhallintaan erikoistunutta henkilöä.

Erityisesti viime päivät ovat olleet varsinaista tunteiden myllerrystä. Taas.
Kävellessäni ulkona ajattelen, kunpa jaksaisin kotiin palatessa kirjoittaa kaikista tunteistani, ajatuksistani. Saada kaikki heti muistiin. Usein vain en jaksa, koska palatessani kotiin on iltapäivä ja takana jo monen monta tuntia touhua ja ehkäpä nuo hoidot alkavat väsyttää minuakin.

Haluan vain niin kovasti palata normaaliin elämään.

Kurkotin kuuta taivaalta

Muistan kuulleeni sanonnan: "ei kannata kurkottaa kuuta taivaalta".
Upea, iso keltainen kuu houkutteli vaihtamaan aamutakin (sen punaisen) toppatakkiin. Kamera kaulassa roikkuen astelin tuon sata metriä Jyväsjärven rantaan. Voi miten kuu olikaan kaunis. Hups! Meinasinpas kaatua. En kaatunut kuitenkaan. Linkutin itseni jäälle ja istahdin

hanskojeni päälle ja aloitin kuvaamisen (en tosin voi kehuskella niillä otoksilla).
Olipa urakka kammeta itseni siitä ylös. Yritin venytellä. Linkutin takaisin kotiin. Jalka ei noussut rapulle muuten kuin nostamalla se käden avulla siihen tai vetämällä suorana perässä toisen jalan ottaessa askelmat. Hissikin olisi ollut. Itku siinä pääsi kun en saanut jalkaani nostettua edes varrettomaan kävelykenkääni. Eikä ollut vielä edes kiirastorstai tai pitkäperjantai.
Tähänkö ne hyvin alkaneet lenkkeilyt jäivät? Buranaa ja linimenttiä ja nukkumaan. Pääsin kuin pääsinkin reippaasti, mutta varovasti kävellen sairaalalle seuraavana päivänä.

Kultturelli Kiirastorstai - kulttuurimatka yläkaupungille

Tänään jätän uudet tuulihousuni naulaan. Ostin ne lenkkeilyä varten koska edelliset olin myynyt Suomesta lähtiessäni. Pääsiäisen kunniaksi laitan ylleni tummankeltaisen nahkatakin ja farkut.
Ensin oli tapaaminen kirjailijatalolla. Tämän jälkeen minulla oli hetki aikaa ja päätin mennä kirjaston lukusaliin. Matkalla yläkaupungissa silmiini osui hauskan näköinen kahvila.

Avasin oven. Minut yllätti ihana, rauhallinen musiikki. Niinpä menin peremmälle. Nälkä minulla ei vielä ollut. Päätin kuitenkin tehdä poikkeuksen ja ottaa toastin. Mutta mitä sain??
No toastin, "sitähän mä pyysin". Sain itse asiassa kaksi, sen lisäksi sain suolakurkkuja, hillosipulia ja sipsiä (ne jäivät syömättä) kivasti lautaselle aseteltuna. Lisää tällaista palvelua Suomeen!

En siis mennyt kirjastoon.

Aurinko paistoi ja oli ihana olla ulkona. Olo oli kuin teekkarilla astellessani Seminaarimäkeä ja puikkelehtiessani kampuksella kohti sairaalaa. Pitäisiköhän alkaa opiskella? Se voisi olla hauskaa. Railakas opiskelijaelämä. Ensin kuitenkin sairaalalle.

Perille päästyäni hymyni hyytyi hetkeksi. Tunsin suurta myötätuntoa lääkärin vastaanotolta kyynelsilmin tullutta naista kohtaan. Olisin halunnut mennä halaamaan. Sama lääkäri, jonka kanssa hän katosi kulman taakse, kutsui minut kohta huoneeseensa. Hauska mies tuo Jantunen. Siinä minä katselin viikko sitten kuvattuja sisälmyksiäni kuvaruudulta. Enpä ole ennen nähnyt. Tämän jälkeen viiden minuutin lepohetki selällään kovalla pedillä, sen harmaan ison möhkäleen (muistat varmaan) kiertäessä minua. Eikä se edes ole narissut (viittaan aiemmin kirjoittamaani tekstiin).

Kotimatkalla tein vielä yhden kulttuurimatkan yläkaupungilla (on muuten mielenkiintoinen alue). Avasin oven (kuulemma) taiteilijoiden suosimaan paikkaan, Vakiopaineeseen. Pitäähän minun tietää kaupunkini tarjonta. Huomaan että Jyväskylä tarjoaa yllättäviä paikkoja. Jälleen ensimmäisenä musiikki valloittaa mieleni. Siinä puisella putkijalkatuolilla istuessani otan kynän ja paperia ja kirjoitan näitä tuntemuksiani musiikin lumossa. Ihana olo. Voin näin vain istahtaa yläkaupungin kuppilaan ja nauttia ihanasta, rentouttavasta musiikista ja kauniista keväästä.
http://www.youtube.com/watch?v=Ua9G1qtQb7A
http://www.youtube.com/watch?v=waENbnU_LeU

Hoitoreissullani kuljen usein Cityseurakuntatalon ohitse. "Taivasta kohti", lukee ikkunassa. En pidä kuitenkaan kiirettä.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Nouseva kuu

Yöllä kannattaisi nukkua eikä kirjoittaa. Mitä ilmeisemmin, ei ainakaan nousevan kuun aikana. Teksti voi vaikkapa karata täysin keskeneräisenä.


Napoli 2009

Tiistai aamu.
Raotan varoasti luomiani ja suljen ne uudelleen. Nukahdan. Siitä on aikaa kun olen saanut nukuttua melkein aamu yhdeksään. Olisin voinut nukkua pidempäänkin koska ulkona on aamusta aivan liian kylmä ja tietokoneeni on seonnut. Ohjauslevy ei toimi, ulkoinen hiirikään ei juuri auta. Kursori tekee aivan omiaan. Aukoo sivuja miten sattuu. On muuten hermoille käyvää. Puhumattakaan siitä että molemmat facebook-tilini suljettiin edellisenä iltana. Tein kovasti töitä saadakseni ne uudelleen käyttöön. Google Chromella ne eivät aukea päivien jälkeenkään. "Kirjailijan" unelmapäiviä.

Tuuli tekee ilmasta todella kylmän. Kävelen rantaa pitkin kohti kuvauspaikkaa. Reipas kävely ja auringonpaiste lopulta lämmittää kehoni.
Siinä penkillä odotellessani omaa vuoroani kietoudun isoon lämpimään huiviin. Sekään ei auta. Lisään tuubi-neuleen huivin päälle.
Kuulen minua kutsuttavan. Nyt on minun vuoroni. Otan laukkuni ja valmistaudun kuvaushuoneeseen. Saan tietää olevani tunnin myöhässä. Tarkistan paperistani ja kyllä vain näin on. Odotusaikana minun on tankattava litra nestettä. Viileä vesi kylmentää kehoni entisestään. Lopulta laitan vielä toppatakkini ylleni. Saman tien joudun siitä luopumaan koska minut ohjataan vieressä olevan verhon taakse. Verhon toisella puolella on odotushuone jossa on paljon ihmisiä. Menen pitkäkseni kovalle sängylle ja pumppaan käsiäni nyrkkiin ja auki, toivoen että sopiva suoni kanyylille löytyy paremmin. Leikkauspuolelta ei vieläkään suositella otettavan kokeita.
Tämän jälkeen pian alkaakin odotettu ja hiukan pelättykin koko kehon kuvaus.

Kuvaushuoneessa minulle kerrotaan että varjoaine aloitetaan laittamaan kuvauksen puolessa välissä ja sen alkaessa siitä ilmoitetaan. "Alamme nyt laittamaan varjoainetta". Ensimmäiset kymmenen sekuntia sattui. Sattui niin paljon etten voinut olla sitä kertomatta ääneen -huutamalla "sattuu". Kuuliko sitä kukaan, en tiedä. Olin huoneessa yksin.

Oli aivan käsittämätöntä tajuta miten nopeasti veri virtaa. Kun sain tiedon varjoaineen lisäyksestä, päähäni humahti hetkessä kuumuus, sekunnin murto-osan kuluttua suuhuni (ilman odotettua metallinmakua), samoin haarojen väliin (jotkut luulevat lirauttaneensa alleen). Olihan kokemus. Pelottavakin, jälkeenpäin ajatellen. Kuvauskeikka oli takanapäin. Nyt taas odotellaan ja toivotaan parasta.

Jalkani ovat kuin jääpuikot mennessäni apteekkiin.
En ole tavannut lääkäriä pitkään aikaan joten päätän kysyä farmaseutin mielipidettä. Yllätys oli melkoinen kun hän kertoo, että minun on varottava kaikkia tulehduksia. Tässä tapauksessa kyse oli vasemman kyynärpään kivusta, joka on otettava vakavasti. Pari poistettua vartijaimusolmuketta ovat kuulemma olleet suojana mm. sydämeen meneviltä bakteereilta. Tämä tieto hiukan pelotti, olinhan juuri puoli tuntia aiemmin ymmärtänyt miten nopeasti veri kiertää kehossa. Lepoa ja tulehduskipulääkettä kymmenen päivää. Että tämä ainoa harrastus, kirjoittaminen, pitäisi jättää?

Ensimmäinen hoitopäivä

Eilen taas reippaana tyttönä astelin kohti sairaalanmäkeä. Tällä kertaa ihan uutta reittiä. Auringonpaisteessa ja tuulessa.
Olihan se nyt jotenkin outo ja ikäväkin tunne istua odotushuoneessa kaikkien muiden syöpään sairastuneiden kanssa. Joku on ehkä menossa hoitoon, toinen lääkärille, kolmas ehkä kuulemaan tuloksia. Odotushuoneessa ihmiset silmäilevät toisiaan. Jokainen siellä jo istuva tuntuu huomaavan kaikki paikalle saapuvat.

Jälleen minut ohjataan kovalle pedille. Laitan pääni omituiselle tyynylle. Kaksi hoitajaa tutkivat tätä hoitoa varten laitetut "tatuointini", niiden avulla he saavat minut joka kerta täsmälleen samanlaiseen asentoon. Jään yksin.

Tokihan minua tämä tilanne kokonaisuudessaan välillä pelottaa. Kovastikin.
Mietin, miksi hoitoni aloitettiin kaksi ja puoli kuukautta leikkauksen jälkeen, eikä viiden viikon kuluessa, kuten alunperin kerrottiin. Isot, rumat laitteet kiertävät minua. Mitäs jos tukijalka katkeaa ja se harmaa, pyöreä möhkäle tippuu päälleni? Yskittää. En saa liikkua. Kirkkaanpunaiset valot seinillä syttyvät ja sammuvat samantien. Tuona aikana annetaan sädehoito, noin kahdenkymmenen sekunnin ajan. Muuna aikana pedillä ollessani minua taas kuvataan. Tämä toistuu seuraavan kahdenkymmenenneljän arkipäivän aikana.

Tänään paistaa aurinko, joten ehkä jään siitä nauttimaan Satamakahvilan terassille.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Keväinen sunnuntai

Kaipaan jatkuvasti lämpöä ja aurinkoa ja onhan se ihana asia että se paistaa, mutta pitääkö sen paistaa suoraan silmiin ennen aamu seitsemää? Tässä aamuna jos toisenakin, kukon laulun aikaan, nousen kahvinkeittoon unihiekat vielä silmissäni, pakkasen paukkuessa kahtakymmentäviittä. Ollaan siis jo ylitetty maaliskuun puoliväli.

Hetkeä myöhemmin hymy nousee huulilleni katsoessani ikkunasta. Näen suuren, sinisen pallon ikkunani takana. Päätän vetää pinkit pitkät kalsarit ja toppahousut jalkaani. Tiedän että myöhemmin palelen, joten pakkaan pieneen mustaan kassiin säärystimet, pashmina -huivin ja gollege -takin. Aurinkolasit silmille ja kohti Jyväsjärven rantaa. Muutama muu oli ajatellut samoin, ehkä puoli maakuntaa.

Aurinko lämmittää poskiani. Harvinaista, ei juuri tuulen virettäkään. Suomalaiset ovat heränneet talviunestaan. Iloisia ja nauravia kasvoja on joka puolella. Nenääni tunkeutuu pannukahvin ja grillimakkaran tuoksut. En kuitenkaan sorru kiusaukseen. Kuinkahan monta kilometriä järven jäätä pitkin liikuttiin tuon kevätpäivän aikana? Kuka milläkin. Retkiluistelu on muotia -huomaan. Olisihan niitä mukava kokeilla. Ja sitä uuden näköistä vauhtihirmua, kelkkaa, joka ei suinkaan ole tarkoitettu kaverin kyytimiseen koulumatkoilla tai konkkaronkka-laskuun kuten neljäkymmentä vuotta sitten. On siitä hiihdostakin aikaa tovi, ei kuitenkaan niin kauan kuin siitä kun työntelin lastenvaunuja tai pulkkaa Kankarisveden jäällä. Päätin kuitenkin luottaa siihen, että omat jalkani kannattavat ja pitävät minut pystyssä.

Tuntui niin hyvältä. Oloni oli onnellinen ja rentoutunut. Kevät on jo pitkällä.
Päätin jatkaa nautinnollista iltapäivää istahtamalla nauttimaan auringosta monen muun lisäksi sataman kahvilan seinustan viereen.

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Yksin kotona

Pakkaamista

On kulunut viisi päivää siitä kun runnoimme Memon matkalaukkua kiinni. Minä istuin laukun päällä Memon yrittäessä saada sen vetoketju kiinni. Outoa tämä on kaikkien kokemusten jälkeen, yksinolo.
Kahteen vuoteen minulla ei ole Suomessa kotia ollut koska se on ollut vuokrattuna. Olen kaivannut sitä niin paljon, omaa rauhaa siellä. No onko nyt kivaa, onko? On ja ei. Tätä hetkeä kuitenkin olen odottanut, omaa aikaa. Nyt sitä taas on.

Kuva: Dmitry Lovetsky, AP Photo

On perjantai, 15.maaliskuuta. Aurinko lähettää lämpöään kotiini. Ulkona on kylmä. Uusi Paavikin on valittu pari päivää sitten. Paavi Franciscus I, Argentiinalainen Jorge Mario Bergoglio. Oikein iloisen ja pirtsakan näköinen Paavi onkin. Onnea hänelle ja koko katolilaiselle väestölle. Onnea koko maailmalle.

Valitusvirttä kerrakseen

Kello lähentelee yhtätoista. Istun punaisessa aamutakissani miettien, lähdenkö nauttimaan auringonsäteistä pakkaseen ja palelemaan vai jatkanko kirjoittamista. Viime viikot ja varsinkin viime päivät ovat olleet pitkiä ja tuskaisia. On minulla sentään yksi kuvauskeikka takana tällä viikolla. Samalla reissulla "sain" kolme tatuointia. Elämäni ensimmäiset. Niiden tarkoitus on se, että minut saadaan täsmälleen samaan asentoon ensi viikolla alkavissa sädehoidoissa. On tämä vaan käsittämätöntä etten edes tunne sairastuneeni. Varsinkaan enää kun leikkaus on jo takana. Mahtaako tunnetilani muuttua hoitojen alkaessa? Muiden kertoman mukaan luvassa on kovaa väsymystä. Ilman tätä kertakaikkista tympääntymistä, oloni on vallan loistava, vaikka olenkin vielä toipilas.

Kaukokaipuu on valtava ja voimistuu hetki hetkeltä. Kaksi ja puoli kuukautta olen ollut Suomessa. Tämä tilanne ahdistaa nyt tosi paljon. Sairasloma. Tänne olen "sidottu", olosuhteiden pakosta. Pääasia tietenkin on, että olen pian elämäni kunnossa. Toinenkin pääasia on, minulla on hiukset. Jos toisen lääkärin suunnitelma olisi mennyt läpi, niitä luultavasti ei enää kovin paljon olisi, liekö ollenkaan. Vaikkakin hiusten lähtö on pieni murhe tällaisessa tilanteessa, sen vuoksi että säästyin sytostaattihoidolta ja sain pitää hiukseni näytän nyt lähinnä peikolta.

Hiukan on huoli myös kirjoitusharrastuksestani. Taidan kärsiä tenniskyynärpäästä. (Onkohan samalla tavoin kipuilevassa polvessani tennispolvi?). Se tästä nyt vielä puuttuisi ettei voisi kirjoittaa tai kävellä.

Tylsistyttää. Iloisempiin tunnelmiin tuonnempana;)

Iltapäivä

Tyttäreni ilahdutti viestillään ja ehdotti pientä lenkkiä.
Ei kun toppavaatetta niskaan ja huivia kaulaan. Auringonpaisteesta huolimatta ilma oli kylmä, varsinkin varjossa. Vedin sormiani sykkyrälle hanskoissa ja yritin saada ne hihan sisään lämpiämään.

Istahdin Satamakahvilan nurkalle odottamaan tytärtäni. Molemmilla oli takana huono päivä. Siinä, keskellä kävelykatua rutistimme toisiamme aiempaa käytöstämme anteeksi pyydellen.
Tästä oli taas hyvä jatkaa. Äiti ja tytär.
Tyttäreni entisenä kilpaurheilijana vauhditti minua juuri sopivasti punainen poninhäntä puolelta toiselle heiluen.

Molemmilla oli hyvä olla.

Jyväskylän kevättalvi

Työt kutsuivat tytärtäni. Minä katselin Kuokkalan sillalta sataman suuntaan. Vain muutama päivä sitten istuin siellä ystäväni kanssa. Oli ikävä. Miten tässä näin kävi?
Punaiset lasketteluhousut kahisten lasken alas siltaa ja kurvaan uudelleen Satamakahvilaan. Siellä on mukava lueskella lehtiä, katsella ihmisiä, rupatella tuttujen ja tuntemattomien kanssa ja varsinkin ihan olla vain, auringon lämmittäessä poskia.
Tuuli vaihtaa suuntaa. Minun on kylmä. Päätän lähteä kotiin, vaikka mielelläni auringosta vielä nauttisin. Onneksi sitä on luvassa tulevinakin päivinä.

Kohta on aika vaihtaa punainen aamutakki ylle ja hipsiä naapuriin. Tänään on tarkoitus saunoa seinän takana olevan ystäväni luona. Pitkästä aikaa. Ehkäpä vihdoin kuulen milloin ystävälläni on loma ja pääsemme aloittamaan vuokra-asunnon etsinnän Espanjasta tai Italiasta.

Paljon olen Italiassa ollut, kirjoitellutkin pöytälaatikkoon. Haluan tehdä sen uudella tavalla. Istua auringossa asuntoni puutarhassa, kahviloissa, piazzoilla tietokoneeni ja espresso-kuppi edessäni. Toscanan auringon alla ja vähän muuallakin.

(Tosin haluanko pysyä pois rakastamastani asiakaspalvelusta tai myynnistä. Matkaopas... Tai ehkä minusta tulee kiinteistökuningatar... Ehkä tämäkin aikanaan selviää).

torstai 7. maaliskuuta 2013

Hormonien hyrinää

Jyväsjärven päältä aurinko paistaa suoraan sisään lämmittäen jo kummasti.
Kevät...
...kuljen, en Hakaniemen, vaan Jyväsjärven rantaa. Paitsi kovin tuulisina päivinä, eli lähes joka päivä.

Sädehoidon alkamista odotellessa voisin ehkä hyötyä tuosta lämpimän taivaankappaleen säteilyistä. Vai voisinko? Säteilytystä näiden muutaman kuukauden aikana tulee roppakaupalla. Tuon tuostakin tuntuu olevan erinäisiä kuvauksia. Kohta pääsen oikein kokovartalokuvaukseen. Ehkä lisään cv:ni nykyiseksi ammatikseni ammattimalli.

Reilu viikko on hormonia mennyt säännöllisesti, sen seurauksena varsinkin illalla ja yöllä on omituisia vihlomisia eri puolilla kehoa, ehkä lähinnä nivelissä. Ranteeseen sattuu kun otan tukea oikealla kädellä yöllä asentoja vaihdelleessani. Kädet tuntuvat turpoavan öisin niin ettei niitä saa nyrkkiin. Miksikö tarvitsisi? Ei tarvitsekaan, kunhan muuten vain kokeilen omituisen tuntuisia käsiäni. Vaakaa en onneksi omista, mutta jotenkin farkkujen vyötärö tuntui tiukalta. Se lienee kuvitelmaa. On ajateltava positiivisesti.
Peitto saa kyytiä yöllä. Se lentää puolelta toiselle ehkä parin minuutin välein (siltä minusta ainakin tuntuu), johtuen jonkin asteisista kuumista aalloista. Gynekologini taannoin kertoi, että jos hormonihoito tulee, silloin viimeistään alkavat vaihdevuodet. Merkkejä siis on. Tätäkö on odotettavissa? http://hanni-55.vuodatus.net/lue/2010/10/mummotauti-nen-iskee

Toivotaan että ne toiset hormonit, helpottaisivat menopaussiani ja suojaisivat sukukalleuttani mahdollisilta muilta syöviltä joita hormonihoidon seurauksena voi ilmaantua.

Täytyy kyllä sanoa, että jos tämä piti kokea, onneksi se painottuu kevätpuolelle. Uskon että auringon energia auttaa sädehoidon mahdollisesti tuomaan väsymykseen. Nyt nautitaan ystäväni Oulusta bussilla lähettämiä karpaloita ja tyrninmarjoja. Kevätväsymyksestä ei edes puhuta ;)

Paluu Alanyaan, paluu arkeen

Näin se aika kuluu. Kaikki päättyy aikanaan. Memon bussi starttaa matkakeskuksesta puolilta öin muutaman päivän päästä, suuntana Helsinki-Vantaan lentoasema, josta hän lentää Berliinin kautta Antalyaan.Työt odottavat.

Onhan se omituista jäädä "oman onneni nojaan", mutta itsenäisenä naisena en nyt voi sanoa ihan kauhean pahoillani olevan. Ehkä sitten on helpompi keskittyä kirjoittamiseen.

Suomi-kokemuksia Turkiksi

Jo ensimmäisestä "Suomi-viikosta" alkaen Mehmet sai käsityksen suomalaisesta terveydenhuollosta ja -hoidosta. Tutuksi tulivat ainakin keskussairaala ensiapuineen, Tapionkadun lääkäriasema, Suomen Terveystalo, Yliopiston apteekki. Tutuksi ovat tulleet myös Suomessa käytettävät erilaiset kuvaus -tekniikat ja -laitteet, kirurgian poliklinkka osastoineen jne. jne.

Seuraavaksi muutamia todisteita siitä, ettei hänen täällä olonsa ole kuitenkaan ihan pelkästään sairauden ympärillä ole pyörinyt.