Translate

sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Nyt se on alkanut

Turvotus.
Jalat ovat turvonneet ja ainakin yhdet liian isot kengät tuntuvat paremmilta. Ehkäpä jo voin kävellä niillä. Muita en vielä ole kokeillut. Tänään tein löydön 25 metrin kadulla. Löysin uudet työkengät. Nahkaa pitäisi olla. Vaikuttavat siltä. Outlet-myymälästä, 25m:n kadulta. 25 liiraa, eli tämän päivän kurssin, 2,28, mukaan alle 11 euroa. Tosin nyt vaikuttavat aavistuksen jo pieniltä. Tarvinnee suutaroida. 
Firenze-sormus keskisormesta on siirrettävä nimettömään.








Kenkien kiillottja. Kulkukoira ylittämässä tietä auton pillien soidessa.






Tuttu kenkien kiillottaja istuu entisellä paikallaan Gold Garden-ravintolan edustalla.
Samat isot kulkukoirat maleksivat kaduilla. Pelottavat minua, vaikka hyvin ovatkin sopeutuneet ihmisten, autojen ja muiden liikkuvien sekaan.
Kissojakin on jonkin verran näkynyt. Ei varmaan ole pitkä aika, kun niitä pieniäkin palleroita vilisee pihoilla. Kesällä pylväissä on mainoksia, joissa muistutetaan veden antamisesta kissoille. Suurin osa kissoista näyttää kohtuullisen hyvinvoivilta.


Niin ihania kun nämä ihmiset ja vanhat tuttavat ovatkin, on todella rasittavaa miettiä joka ikinen kerta ulos lähtiessä ja palatessa, mistä kautta kiertää ettei tule tuttavia, jotka haluavat tarjota teetä tai kahvia. Tuo normaalisti kymmenen minuutin kävelymatka Barcelona-ravintolaan saattaa hyvinkin venyä 10 minuutista kahteen tuntiin. Usko tai älä, mutta se ON rasittavaa.
Some staffs at Barcelona-restaurant. They are waiting for you!
Enjoy about your meal! I am sure you will! I will -always!









































Barcelonan yksi maukkaista illallisista



Maukkaan illallisen jälkeen Barcelonassa, jossa pöytä oli kukan terälehdin koristeltu, kuulemma juuri minua varten. Aleksin baarissa Suomi-neito suorastaan, anteeksi vain, rääkyy henkilökuntaa paikalle. On kuulemma vuosien takainen asiakas. Henkilökuntaan kuuluva rouva kertoi, että se "rääkyminen" on hänen tapansa laskea leikkiä. Istuin siellä yhden viinituokion verran, viinin, joka ei ole kyllä minun makuuni. Suomi-nainen huutaa: "henkilökunta, henkilökunta! Juokse, juokse" ja tämä on henkilökunnan mielestä vitsiä. Minusta ei. Mieli tekisi antaa jälleen kerran tapakoulutusta.


Seuraava päivä
Heräsin todella väsyneenä huonosti nukutun yön jälkeen. Kurkkukivusta kärsin. Luulenpa sen johtuvan toissailtaisesta latino-partysta, jossa pitkästä aikaa minua kunnolla taivuteltiin bachatan pyörteissä. Taivutuksissa nainen heittää päätään puolelta toiselle. Rakastan tätä Dominikaanisesta Tasavallasta tulevaa tanssia ja musiikkia ja taisinpa taivutuksista innostua hiukan liikaa. Apteekista, hakiessani desinfiointiainetta kerroin vaivastani ja päätin ostaa kokeeksi kurkkupastillia. Tuskin se auttaa jos syy on se mitä epäilen. Toivotaan kuitenkin että nieleminen alkaa paremmin sujua. 




GUSTAV KLIMT, THE KISS
Lahja Marokkolaiselta ystävältä v.2010.
Tästä saakka olen odottanut saavani taulun seinälleni, kehyksineen.
Kehykset vihdoin sain. Nyt odotan, että joku ystävällisesti tulisi laittamaantauluni seinälle.
Teos on matkannut rullattuna Firenzestä Suomeen, Suomesta Turkkiin. 

Melkein voisi puhua Mustafa-taulusta. Sain taulun lahjaksi marokkolaiselta Mustafalta. 
Vein taulun Turkissa kehystettäväksi kahden Mustafan kanssa ja tänään se yhdessä sieltä haettiin. 
















































Suuria ilon ja pelon hetkiä



ILON HETKIÄ


Super captain Haydar
Super captains
(erinomaisia kuljettajia)
Se mukava tapahtuma, josta aiemmin mainitsin, tapahtui Aleksin baarissa istuessani. Huomasin Deturin bussin tulleen hakemaan asiakkaita Azalea-hotellista. Bussi parkkeerasi tien toiselle puolelle ja luonnollisesti katsoin ovatko opas ja kuljettaja tuttujani. Kuinka ollakaan, LEMPIKULJETTAJANI Haydar tuli autosta ulos. Juoksin tien yli kovaa vauhtia, hapsut inkkarisaapikkaissani heiluen, häntä halaamaan. Halauksesta ei meinannut loppua tulla, ei millään. Pakkohan hänen lopulta oli jatkaa matkaa asiakkaidensa kanssa kohti Antalyan lentokenttää ex-kollegani Fannyn kanssa.


Viime vuonna, eräänä aamuna herätessäni vatsani ei voinut oikein hyvin ja oloni oli todella omituinen. Lähdin kuitenkin pitämään info-tilaisuutta asiakkailleni. Tämän jälkeen lähdimme kaupunkikierrokselle, jonka pidin ensimmäisen kerran yksin. 
Päivä oli mielettömän kuuma. Ollessamme Kale-kukkulalla bussin ilmastointilaitteista alkoi valua kondenssivesi ensin takapenkkiläisten päälle ja kohta joka penkin yläpuolelta. Bussi pysäytettiin. Kuljettaja reppana yritti kovasti siivota sotkua. Soitin pikimmiten toimistoon saadaksemme uuden auton. Tunti siinä vierähti ennen kuin uusi auto tuli. Kaupunkikierros jatkui, sen jälkeen menimme vielä lounaalle Damlatas-ravintolaan. Oloni oli vieläkin omituinen, ajattelin sen kuitenkin johtuvan kuumasta päivästä ja tästä vastoinkäymisestä. Nainen, joka kysyi korvauksia mustan mekkonsa sotkeutumisen vuoksi, lopulta halasi minua ja kiitteli hyvästä kaupunkikierroksesta.
Ennen kotiin paluuta menin käymään toimistolla. Matka kotiin ei ollut pitkä, mutta olin väsynyt kävelemään joten raahauduin bussiin numero 1. (Bussi nro1 kulkee koko päivän Ataturk-katua edestakaisin, bussi nro2, 25m:n katua, bussi nro3, 35m:n katua. Maksu 1liira, 25 kurusta)
Tunnelmaa paikallisbussissa
Kotiuduttuani mittasin kuumeen. Ensimmäisen lapsen saatuani 28 vuotta sitten, sain rintatulehduksen, tuolloin mittarilukema on ollut samaa luokkaa, yli 39 astetta kuumetta.
Tunsin oloni todella sairaaksi. Soitin lääkärillemme, joka myös on Haydar ja hän puhuu englantia toisin kuin kuljettaja. Puheluun vastatessa selitin englanniksi millaisia oireita minulla on. Hän ei ymmärtänyt. Selitin uudelleen. Jälleen hän sanoi, "Eija, I don´t understand", sitten hän katkaisi puhelun. Ihmettelin. Olin väsynyt, joten ajattelin soittaa lääkärille uudelleen seuraavana päivänä, joka onnekseni oli vapaapäiväni.
Aamulla huomasin turkkilaisen kollegani istuvan asuntolamme puutarhassa. Pyysin hänen apuaan. Hän otti puhelimeni, valitsi sieltä numeron lääkäri Haydarille, saman numeron johon illalla soitin. Kun puheluun vastattiin, Ömer, kollegani, katsoi minua hymyillen ja totesi, "Eija, ei tämä ole lääkärin numero". Puhelu siis meni kuljettaja-Haydarille, eikä samannimiselle lääkärille. Ilmankos hän illalla katkaisi puhelun, koska ei hän todellakaan ymmärtänyt mitä yritin selittää. 


Eilen neljän tunnin itseni paahtamisen jälkeen, astelin punaisen, ison huivin verhoamana kohti terziä, eli räätäliä, jonne olin aamulla "fiksattavaksi" vienyt uuden mekkoni. Koko päivän olin ollut todella, todella väsynyt edellisyön latinoillan vuoksi. (Vieläkin kärsin kipeästä kaulasta bachata-taivutuksien vuoksi). 
Mieleni piristyi välittömästi kun naurussa suin kävelimme kohti toisiamme, minä ja super captain Ömer. Hän oli töissä, minä en. Voi näitä ilon hetkiä!


Kaikenlaista opastyössä sattuu ja tapahtuu. 
Ömer oli kuljettajani eräänkin kerran. Viimeisin kerta oli kuitenkin mieleenpainuvin.
Super captain Ömer
Bussissa oli noin 50 norjalaista, joita veimme lentokentälle. Istuin, kuten aina, oppaalle tarkoitetulla paikalla, kuljettajan oikealla puolella. Takanani istui nuoripari. Matka alkoi olla lopuillaan ja tuota pikaa saavumme määränpäähän. Mies takanani kysyi, kuinka kauan matka vielä kestää. Kerroin että vain noin 15 minuuttia enää. Meni ehkä kymmenisen minuuttia kun tyttö kysyi, kuinka kauan vielä. Noin viisi minuuttia, vastasin. Minuutin kuluttua tyttö takanani teputti jalkojaan lattiaan vimmatusti ja kirkaisi, "en kestä enää. PYSÄYTTÄKÄÄ!" 
Tajusin heti että nyt on tosi kyseessä. Sanoin Ömerille sen verran painokkaasti, että hänkin ymmärsi, "DUR!" (pysähdy)
Ovi auki, minä ensimmäisenä ulos, nopeasti pois tytön tieltä. Tyttö astui raput bussista kääntyi ympäri, suoraan kuljettajaan päin, veti kiireesti jo hiukan kastuneet pöksyt nilkkoihin ja teki tarpeensa. Sen verran oli tilaa tytön ja bussin rappusten välissä, että pääsin kohtuullisen nopeasti näkösuojaksi. Lentokenttä oli muutaman sadan metrin päässä.
Ömer oli ns. aitiopaikalla, muista bussissa istuvista en osaa sanoa, kuinka moni tapahtuman näki. Kohtuullisen hyvinvoivana tyttö kuitenkin jätti bussimme meitä kovasti kiitellen. Ömer totesi: "Tulva!"
Punainen vaate



PELON HETKIÄ
Ajattelin eilen, ihan vain "vaihtelun" vuoksi lähteä rantaan ja matkata pikkukatuja pitkin. Kuinka ollakaan, joku nuori juippi harmaalla autolla ajaa vastaani kovaa vauhtia ja aivan kuin olisi autonsa hallinnan menettänyt. Auto näytti hiukan heittelehtivän. Luulin hänen ajavan päälleni. Pelästyin todella.
Kyllähän minä tiesin hänen näkevän punaista minut nähdessään, en kuitenkaan luullut että se vaikuttaa niin paljon. 


Tullessani vuosi sitten Alanyaan, ajankohta oli sellainen, että väkimäärää oli moninkertainen normaaliin noin sataantuhanteen verrattuna. Ensin ajattelin, että täällä ei osata ajaa, kuten ajattelin ensimmäisillä Italian matkoillanikin. Ajatukseni kuitenkin on muuttunut. He nimenomaan osaavat ajaa (poikkeuksiakin on), koska autojen ja muiden tiellä liikkuvien määrään nähden kolareita en ole montakaan nähnyt. Kaikkia ei tosin julki tuodakaan. 


Olin jälleen kerran palauttamassa norjalaisia lentokentälle. Ensin ajoimme kuljettaja nro1:n kanssa Obasta hakemaan asiakkaita. Siitä hotellista tulee vain yksi pariskunta. Vai tuleeko? Ei kuulu, ei näy. Luvattoman paljon myöhässä, tulevat kuitenkin. Selvitin heille, että info-kirjassamme sanotaan, että hakuaika hotelleilta voi olla 15 minuuttia etuajassa tai myöhässä. Jatkossa olisimme siis  myöhässä. Kiersimme keräämässä asiakkaat eri hotelleista ja viimeisellä hotellilla bussia tulee kuljettamaan kuljettaja nro2. Mukava mies, joka on useinkin ollut kuljettajanani. Oikein ablodien kera toivotamme noin 50 norjalaisen kanssa kuljettaja nro2:n tervetulleeksi.
Depillä, paluukuljetuksilla, oppaat eivät paljon puhu, koska asiakkaat usein haluavat levätä ja usein kuljetukset ovat myös yöaikaan. Nyt tosin oli aamu. Tässä liikkuvassa maisematoimistossani teen myös paperitöitä. Toimistotöihini keskittyessä, bussi teki äkkinäisen liikkeen jota ihmettelin. Nro2 vain nauraa. Puistelen päätäni todeten "Allah, Allah". 


Seuraava pysähdyspaikkamme on Side. Odotamme kahta henkilöä. Todellakin odotamme. Tai lähinnä asiakkaat odottavat ja minä etsin puuttuvia henkilöitä ympäri hotellia, sisältä ja ulkoa. Aikataulu alkaa nyt pahasti pettää. 
Oppaalla on tietty aika, minkä hän voi asiakasta odottaa. Ellei heitä näy, on tarkistettava huone ja tehtävä erinäisiä dokumentteja. Huoneen puhelimeen ei vastattu, joten menen henkilökuntaan kuuluvan henkilön kanssa tarkistamaan onko asiakas huoneessa, aivan kuten on opetettukin. Huoneeseen saavuttuamme huomaan, että kukaan ei olekaan lähdössä kotiin. Kaikki tavarat ovat hujan hajan. Dokumenttien teon jälkeen kehotan ulkona olevia asiakkaita palaamaan bussiin, jossa kovasti pahoittelen sitä, että joutuivat odottamaan. Matkamme jatkui siis ilman paria norjalaista.
Toimistolta sain tiedon, että norjalaisten lento on kaksi tuntia myöhässä. Mikä helpotus minulle. Jälleen mikrofonia apuna käyttäen, informoin asiakkaat, jotka eivät ole millänsäkään. 


Enää ei ollut kiire. Pysähdyimme aivan lähellä olevalle Arsemian taukopaikalle. Siellä asiakkaat voivat nauttia vaikkapa päiväkahvit. Minäpä en sillä hetkellä enää nauttinutkaan. En mistään. 
Nro2 pysäyttää parkkipaikalle, hyppää nauraen autosta ulos -alkoholille haisten! SHOKKI!
Arsemia. Minä kahden harjoittelijani ja kuljettajan kanssa.
Kuvan henkilöillä ei ole mitään tekemistä tapahtuneen kanssa.
Pysähdyspaikalla on muutama muukin busseistamme, samoin kollegojani. Ilmoitan heille, MINUN MATKANI EI TÄSTÄ JATKU NRO2:N KANSSA!!! Bussissani on myös pari vauvaa.
Soitto toimistoon. Norjalaisten iloksi informoin, että voivat hakea alkoholittoman virvokkeen liikkeestä ja kerron kun on aika lähteä.


Taukopaikan pomo tulee luokseni keskustelemaan tilanteesta. Mistä lie kuullut tapahtuneen.  Odotusta. Hälinää... Norjalaiset kuitenkin ovat tyytyväisiä. 
Hieno auto kaartaa pihaan. Bussifirman pomo ja KULJETTAJAMME NRO3!
Tässä vaiheessa nro2 oli jo kaukana näkymättömissä, pellolla juoksemassa tavaroineen. En tiedä minne.
Kerään tämän ihanan ja sopeutuvan kansan bussiini. Esittelen jälleen uuden, kolmannen kuljettajamme, kerron myös rehellisesti edellisen kuljettajan sairastumisesta. Eihän terve ihminen tee kuten hän.
Tilanteen purkauduttua päälleeni ryöpsähtää konkreettisesti tietoisuus oppaan valtavasta vastuusta. Se onkin yksi tuhansista syistä, miksi sitä työtä niin paljon rakastin. 


Matkasta Antalyaan on puolet jäljellä. Ilman pysähdyksiä matka kestää vajaa kaksi tuntia. Montakohan meillä oli tuohon mennessä kulunut.. Esimieheni soittaa ja haluaa kuulla mitä on tapahtunut. Suomenkieltä norjalaiseni eivät ymmärtäneet. 
Vihdoinkin perillä! Kaiken tämän jälkeen en todella mainitse sanallakaan tipistä kuljettajalle (ja todellakin vain kuljettajalle), kuten yleensä aina teemme. Kuljettaja on pahalla tuulella. Toivotan asiakkailleni mukavaa ja turvallista kotimatkaa. Bussissa huomaan asiakkaan jättäneen kuljettajan viereen yhden liiran. Käännän tippiboxin oikein päin, laitan liiran siihen. Kuljettaja palaa autoon, huitaisee vihaisena tippiboxin liiroineen ikkunaan. Tämäkin vielä!
Kuljettaja lähtee ajamaan, minä kyydissä. Mihin hän minua vie??? MINÄ olen menossa arri-puolelle, ottamaan uudet suomalaiset vastaan! Ei, hän menee toimistolleen tai tallille.. EI KÄY! ARRIPUOLELLE ÄN YY TEE NYT! Hän ottaa puhelinsoiton, tekee uukkarin ja lähtee viemään minua arripuolelle. 
Se ei kuitenkaan ole ihan yksinkertaista, vaikka ollaan lähellä. Liikenne ei kentällä tahdo edetä mihinkään suuntaan. Nyt on kiire, nyt on kiire. Suomen lento on laskeutunut jo jokin aika sitten. Otan tavarani autosta, juoksen loppumatkan, etsin uuden bussini, laitan tavarat sinne, joku on tuonut tervetuliaismateriaalini.. mistä löydän.. löydän, haen arrilistani josta näen omat asiakkaani. Muutama syvä huokaus.


Toivotan asiakkaani, noin 50 suomalaista lämpimästi tervetulleeksi tänne missä aurinko paistaa. 
Hymyssä suin. Ja se hymy ON aito.


Asiakkaani ovat iloisia ja saan hyvän alun paluumatkalleni Alanyaan. Asiakkaat pääsevät heti kokemaan jotain erilaista. Liikenne kentällä on kaaos. Ennen näkemätöntä minullekaan. 
Autot sikin sokin. Isot ja pienet. Pillit soi. Lökäpöksyisiä vanhempia miehiä, huivipäisiä naisia pitkät kaavut päällä on siellä täällä, nurmikoillakin picnicllä... 
Meillä autossa on hauskaa. Pääsevät heti, ei niinkään turkkilaiseen, vaan itämaiseen tunnelmaan. Myöhemmin matkalla tiedon saatuani, kerron heille mistä se kaaos johtui. Ihmisiä oli tulossa ja menossa pyhiinvaellusmatkalle Mekkaan.


Kaipaan rakastamaani työtä todella paljon!













































perjantai 27. huhtikuuta 2012

Aamiainen, ei Tiffanylla -vaan Damlataksella

Damlatas -ravintola
Aamiaiseni kello 13 aikaan
Lämpimästi ravintola Barcelonan lisäksi voin suositella  Damlatas -ravintolaa, joka on saanut nimensä vieressä olevan tippukiviluolan mukaan, Kleopatra rannalla, Kale-kukkulan juurella. Rannalla voi aamusta auringonlaskuun nauttia auringosta. Jo nähdäkseen tuon ihanan auringonlaskun vuoksi, siellä kannattaa illallistaa.  
En voi kuitenkaan olla mainitsematta, että aaltojen ollessa voimakkaat, kannattaa ehdottomasti pysyä alle polvien yltämässä vedessä. 
Eräs noin kymmenen vuoden ikäinen poika, oli tikit otsassa, viedessäni heitä lentokentälle viime vuonna. Äiti kertoi aallon paiskanneen uimapatjalla olleen pojan kalliota vasten. Pojalla kävi hyvä tuuri, VAIN tikeillä selvisi.


Rannoilla täällä ei ole valvontaa, kuten monissa muissa maissa. Damlatas-ravintola ei ole vastuussa liputuksesta rannalla, he kuitenkin pyrkivät laittamaan punaisen lipun, joka joskus on vaikea huomata, rannalle silloin, kun aallokko on voimakas. Lippua kannattaa kunnioittaa. Moni ihminen kesän aikana menehtyy ja usein syy on se, että ei kunnioiteta merta. Virtauksetkin voivat olla kovat. 


Tippukiviluolat
Damlatas, tämä pieni tippukiviluola on löydettu v. 1948. Sijaintihan jo selvisi. Paikalliset lääkärit lähettävät astmaatikot ns. hoitoon luolaan. Sillä sanotaan olevan parantava vaikutus. Luolassa on 99% ilmankosteus ja AINA +22 asteen lämpötila, sillä on myös negatiivinen ionisaatio. Jos sydämen kanssa on ollut ongelmia, ei kannata kovin kauan luolassa viipyä. Tosin jos sen haluaa nähdä, siihen riittä hyvin pieni aika. 
Tippukivi  kasvaa YHDEN SENTIN/100v. joten niihin ei missään nimessä kannata koskea. Stalag meatit kasvavat alhaalta ylöspäin, stalag tiitit päinvastoin. (En ota vastuuta nimien oikeinkirjoituksesta) 


Isomman tippukiviluolan löytää Dim-joen kupeesta. 
Dim-joki virtaa Konyan ylängöltä n. 200km etelään, Välimereen. 1940-luvun lopussa sieltä saatiin kasteluvesi alueen ensimmäisille banaaniviljelmille. (Tänä päivänä Alanya-Antalya välillä viljelmiä on noin parisataa kilometriä. Tien varsilla näet näitä erittäin suurilehtisiä kasveja, joista nämä meille keltaisena  tulevat herkut roikkuvat suurissa tertuissa). Suosituimpia ovat minibanaanit. Herkullisia). Tämä luola on jonkun tiedon mukaan maailman 3.:ksi pisin. Oikean puoleinen luola on lyhyt, 30-50m, sen sijaan vasemman puoleinen on peräti 310m. Itse en, harmillista kyllä, jostain syystä pystynyt olemaan siellä kauan, vaikka sydänvikaa ei ole todettukaan, mutta pidemmän luolan perällä on kuulemma lampi ja sen vieressä oleviin kiviin olisi muodostunut kuva Jeesus-lapsesta ja Mariasta. 
Tässä luolassa on aika paljon portaita ja samat neuvot Damlatas-tippukiviluolan kanssa pätevät tähänkin luolaan.






Sain juuri haettua kaipaamani sandaalit suutarilta. 5 liiraa korkolappujen vaihto. Harmillista, että kurssi on tullut alaspäin. Tänään se oli enää 2,2605, eli sen verran liiroja saa yhdellä eurolla. 


Eilen tapahtui jotain erittäin mukavaa...
Istuin Alexin baarissa (niin juuri, MINÄKÖ Suomibaarissa??) ja näin Deturin -bussin parkkeeravan tuttuakin tutumpaan paikkaan, Alexin baarin viereen. 


Jatkuu tuonnempana

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Pitkä, kuuma kesä ja mä aion elää sen

Nyt SE on todellakin alkanut, piiiitkä ja kuuuma kesä! Varoitus! Punanahkoja ja seeproja liikenteessä!


Jälleen palaveri uuden työnantajan kanssa siirtyi. Bittellä oli vapaapäivä ja hänelle ensimmäinen kerta rannalla tänä vuonna. Siispä päätin lähteä hänen kanssaan Kleopatra-rantaan.  Siellä me viidenkymmenen ikävuoden molemmin puolin olevat sinkkutytöt kärvensimme jo ennestään auringon kuivattamia nahkojamme. Olkapäitä ja käsivarsia "kipottaa" entisestä rusketuksesta huolimatta. Oli todella kuuma, jopa minulle. Välimeri tuntui kuitenkin vielä sen verran viileältä, että uskalsin vain kastautua. Nyt on poskillani punainen väri ja naururypyt, valkoiset silmämunat ja hampaat erottuvat entistä paremmin. Tarvinnee hankkia aurinkovoidetta.
Eräskin mies, alkuperältään Dubaista, kuvaili rakkuloille palaneita hartioitaan. Hänen poikansa sitä vastoin ei ollut moksiskaan vaan antautui jäätelölle. 

Talvi oli täällä ollut kylmin 25 vuoteen. Todennäköisesti kesästä tulee jopa kuumempi kuin viime vuonna. Todellinen ilman lämpötila saadaan siitä kun suhteutetaan lämpömittarin lukema ja ilmankosteus yhteen. Uskon että vuonna 2011 se oli ainakin +60 astetta. Parhaimmillaan näin mittarin näyttävän +47. Tervetuloa Turkin rivieralle!

Kotiin päästessäni olikin laitettava pitkähihaista ja -lahkeista ylle. Paleli!

Jotain sain kuitenkin aikaan eilisen päivän aikana. Muutama vuosi sitten ostin Italiasta sandaalit jotka muutaman kerran olen jo suutarilla käyttänyt. Suruni oli suuri kun Suomessa sain kuulla, ettei kengilleni voi tehdä enää mitään. Olen kuitenkin periksiantamaton ihminen, niinpä viime vuonna pakkasin pohjista kuluneet sandaalini matkalaukkuuni ja kuinka ollakaan, suutari täällä Alanyassa sai, kuin saikin kenkäni kävelykuntoon. Eilen vein ne jälleen "kenkälääkärille" ja tänään saan ne käyttöön.

Työkenkiä kaipasin. Täällä en ole löytänyt kenkäliikettä, josta saisi kunnollisia nahkakenkiä. Ystäväni kuitenkin tiesi liikkeen, josta niitä saa. Työkengät siis löytyi.  Ei tosin sellaiset, kuin halusin. Ihan kivat    kuitenkin.
                                                      Odottelen tässä jalkojen turpoamista. 

Kahdet muut Italiasta hankitut kengät odottavat käyttäjäänsä. Millään konstilla en ole niitä pienemmiksi saanut. Liian kauan mietin otanko vai jätänkö, ne oikean kokoiset, ihanat pinkit jalkimet. Joku muu halusi ne myös. Minulle jäi liian suuret.




Päivä päättyi yllätyskäynteihini. Voi sitä riemua kun menin tuttuun Gold Garden-ravintolaan. Kaksi Mustafaa halasi ja tanssitti. Tänään olisi tarkoitus mennä opettelemaan autolla ajoa, hiljaisempaan paikkaan. Ravintolan omistaja-Mustafan itse ehdottamana. Varmistin toki että vakuutukset autossa on kunnossa. Muistaakseni hänen autonsa ei ole suinkaan mikään ikäloppu.

Toinen yllätys sataman kupeessa olevaan Marina-ravintolaan. Häpeä! Mies jo kauempaa hymyili tuttavallisesti. Varovasti kysyin tunnemmeko toisemme. Hän tunsi, minä en. Ystävällisesti hän kuitenkin ohjasi minut pöytään ja toi myös tuttavani "Kihon" paikalle. Nimen Kiho sai siitä, koska muistuttaa paljon Sinkkuelämän pääosan esittäjän, Carrien miesystävää. 
Hetkeä myöhemmin yritin puhua puhelimeen ja syödä suussa sulavaa Pasta Vegetarianaa, huomasin paperinpalan ilmestyneen pöydälleni. Siinä luki: "Do you need help? =) " ) Katsoin ympärilleni ja kasvot kuin Naantalin aurinko olivat vastassa. Vieressäni seisoi mies, Ilker, jonka avulla löysin Rosmariini-miehen. 

Rosmariinimies
Rosmariini Mies 
Viime vuonna illallisella ollessani ravintola Marinassa, lautaselleni, jossa oli lohta ja perunamuusia, oli laitettu koristeeksi rosmariinin oksa. Vain koristeeksi ja siksi kerroinkin heille kuinka monipuolinen mauste rosmariini on. Sillä voi marinoida tai vain lisätä lihan, kalan ja kanan kanssa. Pakasteporkkanoita hauduttaessani pannulla, olen lisännyt siihenkin rosmariinia. Uuniperunoista tulee todella maukkaita rosmariinin kanssa. Kaikkien näiden sekaan, päälle tai alle riittä rosmariinin oksa. Helppoa. 

Tämä oli ensimmäinen kerta kun Alanyassa näin rosmariinin. Tarjoilija lupasi taimen minulle. En kuitenkaan voinut sitä sillä hetkellä mukaani ottaa, vaan sovimme että tulen jonain iltapäivänä uudelleen.

Pari viikkoa siinä vierähti. Tullessani hotellipäivystyksiltä palasin taimea hakemaan. Ilkerille kerroin millä asioilla liikuin. En muistanut minkä näköinen mies minulle taimen lupasi, niinpä Ilker toi monta miestä vuoronperään näytille. Kukaan heistä etsimäni mies ei kuitenkaan ollut. Lopulta komea ja hyvin pukeutunut tarjoilija tuli tarjoamaan apuaan. Seurasin häntä kapean tien toiselle puolelle. Mitä teki tämä mies valkoisessa kauluspaidassaan, mustissa suorissa housuissaan! Kääri hihat ylös ja paljain sormin mullan ja saven sekaisesta maasta kaivoi minulle pienet rosmariinin taimet! Kerroin ettei minulla ole multaa. Niinpä Rosmariini-mieheni jatkoi kaivamista, otti multaa ja pisti pieneen vesipulloon niin mullan kuin rosmariinin. 
Onnellisena astelin kohti asuntoani rosmariinini kanssa. Asuntoni viereisen hotellin henkilökunnasta oli tullut hyviä ystäviäni. Kävin kysymässä josko heiltä löytyisi joku astia taimelle. Aikansa mietittyään mies halkaisi viiden litran vesipullon, haki talon takaa siihen maata ja laittoi taimen kasvamaan. 
Kovin kauan ei mennyt, kun taimi ei enää kasvanutkaan. Kuivui pois. 
Turkissa marjapensaan kokoisia rosmariini-pensaita näkee istutettuina haudoille. 

Rosmariinia ja sitruunaa
Pitkä kuuma kesä.. Merenranta ja aurinko. Mikä ihana yhdistelmä!

Suomessa kävely on jäänyt viime vuosina kokonaan, mutta aina, lukuunottamatta Meksikon matkaani, kävelen todella paljon matkoillani. Nautin siitä. Opastyössä ollessani kävelin hotellipäivystykset. Kilometrejä tuli, vettä kului litra tolkulla päivän aikana. Sitä onkin oltava mukana aina ja riittävästi. 
Asunnoltani on pari, kolme kilometriä sinne, missä asuin viime vuonna ja missä myös Gold Garden-ravintola sijaitsee. Siellä on myös ranta, jossa harvoja vapaapäiviäni olen aiemmin viettänyt. 
Rosmariini ja sen uusi onnellinen omistaja, v. 2012
Päätin käydä kurkkaamassa, onko tuolla tutulla rannalla vielä tuttuja henkilöitä töissä. Yhden tapasin. Lupasi minulle nytkin aurinkotuolin veloituksetta. Rantapoika meinasi varjonkin laittaa. Sitä ei vielä tarvita. Yleensä en edes käytä, haluan olla auringossa, mutta viime vuonna oli aivan pakko olla varjon suojissa. Rannalla olo jäi huomattavan lyhyeksi, puolitoista tuntia. 

Pois kävellessäni pysähdyin Gold Garden-ravintolaan. Kaikki siellä rakastavat ja odottavat minua. Näin omistaja sanoo. (Lauantaina yllätän hänen Englannista palaavan vaimonsa).  Olin sitä mieltä, että edellisenä päivänä sopimamme ajoharjoittelu saa siltä päivältä jäädä. Sen sijaan lupasivat käyttää minua isossa liikkeessä, josta voin hankkia kaikkea tarpeellista, kuten pöytälampun, kehykset The Kiss-taululleni jne. Sovimme että tulevat hakemaan minut kun olen myöhemmin valmiina. 
Sitä hetkeä ei tullut...

Matkalla kotiini en halunnut kävellä isoja katuja, kuten Ataturk- tai 25m:n katuja, vaan kävelin pieniä katuja pitkin. Ajattelin hakea kenkäni suutarista, mutta kuinkas kävikään..
Minun sitruuna
Eteeni ilmestyi puutarhamyymälä. Sitä iloa kun näin kauniin, tuuhean ja vihreän rosmariinipensaan. Hinta 10 liiraa! Alle neljä ja puoli euroa! Suomessa tuosta taimesta olisi saanut maksaa vähintäänkin 30 euroa, luultavasti paljon enemmänkin. 
Olin niin iloinen ja onnessani.. Saan vihdoin oman parvekepuutarhan. Toteutin haaveni ja nyt parvekettani koristaa rosmariinin lisäksi pienehkö salvia, 1,5 metrin korkuiset sitruuna ja appelsiinipuut sekä todella tuuhea laakerinlehtipensas, jolla taisi ikää olla kuusi vuotta. 
Puutarhaliikkeen auto toi meidät kaikki kaahaten kotiin. Tämän pitkäksi venyneen kotimatkani vuoksi markettimatka jäi tekemättä.

Toistaiseksi olen käynyt ulkona syömässä, mutta innolla odotan sitä, että "pääsen" nauttimaan oman puutarhani mausteista ja käyttämään kaasuhellaani ruoan valmistuksessa, jota nyt on käytetty vain espresson keittämiseen.

Uusi koti odottaa
52 euron puutarha















Valkoinen Marketta-kukka, jota minulla ei ole moneen vuoteen enään ollut, koristaa parvekepöytääni. Sen ja salvian sekä kaksi punaista ruusua, sain kaupan päälle. Luonnollisesti myös kupillisen turkkilaista teetä.           


Perjantai

Kello lähentelee puolta kahtatoista. Uusi lämpömittarini on jo usean tunnin ajan näyttänyt +24. Olen ahkeroinut. Kotini parveketta myöten on putipuhdas. 

Viime vuonna tänne tullessani kyselin Facebookin kautta josko joku tietäisi Alanyan latinotanssi -mahdollisuukista. Syyskuussa Merja (nimi muutettu) otti yhteyttä ja kertoi tulevansa tänä keväänä Alanyaan aloittamaan mm. zumba-kursseja. Vielä emme ole tavanneet, mutta tänään meillä olisi tarkoitus viettää Turkkilainen latinotanssi-ilta. Omat kokemukseni tämän kaupungin ns. "latinopaikoista" eivät ole sitä, mitä sana "latin" pitää sisällään. Luulenpa että samaa sarjaa on tämänkin iltainen paikka.
Merja on tullut tänne muutama viikko sitten. Hänen piti aloittaa työt ja tanssikurssit. Tulipa "pieniä" mutkia matkaan. Tanssikurssin pitämiseen olisi pitänyt löytyä kuulemma 6000 euroa rahaa ja työpaikalla työntekoon olisi kuulunut "pikku palveluksia" käsittääkseni liikkeen omistajalle. Tämähän ei sopinut tuttavalleni laisinkaan. Lopulta hän sai toisen työn, mm. zumbaa hotellin asiakkaille. Kuinkas sitten kävikään... Merjalla on suhde hotellin työntekijän kanssa ja se on kuulemma ehdottomasti kielletty. Asia kuitenkin paljastui ja ratkaisu olisi suhteen lopettaminen, tai ainakin toisen osapuolen irtisanominen, luultavasti molempien. Vielä en tiedä kuinka tämä on ratkaistu. 

Kirjoittaminen ei nyt oikein suju, joten se saa odottaa. Lähdenpä siis kohti rantaa.





































sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Alanya - Jasmiinin tuoksua ja joikua


Kyllä vain.. Eilen sain tuon tutun ihanan tuoksun aistia. Jasmiinin.


Joiku. Asun neljän moskeijan keskellä. Moskeijoita on noin 500m:n välein. Näin jokaisella on mahdollisuus halutessaan siellä käydä. Köyhän ei tarvitse käyttää bussia, sairaitakin ihmisiä ne ovat lähellä. Viisi kertaa päivässä, ensimmäinen aamu viiden aikaan, kuuluva rukouskutsu ei häiritse lainkaan. Viime vuoden lopulla siihen oli muutenkin jo niin tottunut, että sitä tuskin kuuli. Alanyahan on hyvin eurooppalainen kaupunki. Asukkaita noin 100 000, sesonkiaikana nelinkertaistuu. Rukouskutsun kuullessa tosin tulee hiukan Itämainen tunnelma. 


Ex-työnantajani houkuttelee asiakkaita Alanyaan sanomalla "Siellä missä aurinko paistaa". Eipä paistanut kun saavuin Alanyaan kolmen aikaan aamusta. 


Antalyan kansainvälinen lentokenttä,  terminaali 1. 


Matkalaukut, kaikki, tulivat yllättävän nopeasti. Luulenpa että kakkosella olisi saanut tovin odotella. Ei kun menoksi... Raahauduin miten kuten kapsäkkieni kanssa ovista ulos, vilkuillen, kuka minua mahtaa odotella.
Hetihän siinä näin vanhemman miehen ja näytti siltä kuin olisi yrittänyt piilotella nimikylttiäni. Siitäpä heti puheenaihe ja naurut ja mies osoittautui iloiseksi veikoksi. Hän on Letsgototurkeyn kuljettaja. Toivottavasti saan hänestä privaatti kuljettajani, ei tarvitsisi itse tuohon kaaoksen kaasutella. Oikein olivat ystävänsä kanssa uudella pakettiautolla tulleet. Hyvä niin. 
Siden jälkeen kahvitauko tutussa taukopaikassa, josta löytyi tuttu henkilökin. 



Ensimmäinen päivä


Aamuhan se oli kun kuljettajani kanssa roudattiin tavarani uuteen kotiini, ehkä kolmen aikaan. Talossa onnekseni on hissi. Enää sitä tosin en tarvitse. Ihastelin vuonna 2010 rakennettua asuntoani. Kiireesti kaivoin laukustani muutaman mukanani tuoman pienen koriste-esineen. Nostin yhden vaatekappaleen ja voi ei! Barcelonasta ostamani toinen espresso-kuppini tipahti kivilattialle. Ahh.. parisänky. Siihen vihdoin pääsin heittäytymään. Yöllä paleli..Käperryin sikiöasentoon. Liisan tekemät villasukat on jossain laukussa.
Heräsin siinä puoli kympin aikaan. 
Kaappien pesu, vaikka puhtaat olivatkin ja matkalaukkujen purku. 
Aamukahvi.
Huomasin Italiasta ostetun uuden espresso-mutteripannuni hiukan liian pieneksi kaasuliedelleni. Saattapa joskus keikahtaa kumoon. Joulukuussa toin mukanani myös Italialaista espressoa, jota nyt täällä puolentoista paketin verran pääsen nauttimaan.
Siispä partsille, aurinkoon.


Istuessani katseeni kohdistui aika luonnollisesti eteenpäin. Kappas.. jopas sattuikin. Ihan lähellä, vastapäätä olevassa Facebook-ravintolassa onkin, kuinka ollakaan, Deturin infotilaisuus lauantaina tulleille suomalaisille. Kolme entistä kollegani siellä panivat parastaan. 


Pyyhe kassiin ja kohti rantaa.
Askeleeni veivät niin lähelle Azak Beach -hotellia, joten päätin käydä moikkaamassa tuttua kaveria. Hän on niitä harvoja, jotka tänne tulostani tiesivät ex-asiakkaani, nykyisen ystäväni kautta.
Kleopatra rantaan mars! 
PAKKO pysähtyä nauttimaan kaipaamani BOMBA. Tuoreista hedelmistä, pähkinöistä, hunajasta valmistettu juoma. Ja paikka on aivan lähellä tulevaa työpaikkaani. Mitenkäs maksu.. rahaa en ollut vaihtanut, enkä halunnut 50 euron seteliä rikkoa, koska rahanvaihto onnistuu vain seteleillä. Olen vanha asiakas ja sovittiin että tulen maksamaan illemmalla. Ja niin tein. 5 liiraa.


Jo kaukaa näin kuinka Kleopatra rannan ravintolassa työskentelevä Ibrahim, ihana ex-yhteistyökumppani huomasi minun tulevan. Hymyä. Halausta. Poskisuudelmaa.
Pari tuntia aurinkoa. Halusin olla omissa oloissani, eikö kuitenkin Istanbulista lomalla oleva mies tullut tekemään tuttavuutta. Ymmärsi kyllä aika pian aikeeni nauttia auringosta ihan itsekseni. Myöhemmin hän keräsi minulle simpukoita. Samanlaisia, mutta pienempiä, joita oli Meksikossa. 


Työssäni olen aina tavannut paljon ihmisiä ja on mahdotonta muistaa jokaista. Kuten nytkin, paluumatkalla rannalta nuori mies jota en muistanut, tarjosi turkkilaista teetä. Maistuihan tuo. 
Yhden liiran arvoisen Migros-marketin etukortin hankin välittömästi. Hyvät tuotteet ja hyvät edut. Niinpä ostin patjansuojuksen topin ja pikkupöksyt, nakkia, broilerin rintapaloja jne. Kortilla sain mukavat alennukset. 


Ennen illalliselle lähtöä istuin jälleen parvekkeella kun tuttu auto pysähtyi taas tuohon muutaman metrin päähän. Ömer, toinen lempi-ex-kollegoistanihan se siinä.. Näytti siltä että joku asiakas oli hukassa. Huikkasin "Ömer", hän katseli ympärilleen, mutta ei huomannut. No..yllätetään joku toinen päivä.


Barcelona-ravintola kutsui. Ehkä jo mainitsinkin siitä tulleen yhden kolmesta suosikkiravintolastani täällä. Pyysin päästä "omaan" pöytääni. Takan viereen, jossa jälleen pääsin sen lämmöstä nauttimaan. Illat eivät vielä minua tarpeeksi lämmitä. Espanjalaista tai meksikolaista ruokaa siinä yleensä nautin, nyt kuitenkin, pitkästä aikaa otin kaipaamani turkkilaisen lankkupihvin. 
Sitä odotellessa.. tuleva pomoni tuli yllättäen. Tai voisiko nyt sanoa yllättäen, omistaa ravintolasta ainakin osan, ellei kokonaan. Tervetulotoivotus poskisuudelmin. Sovimme palaverin seuraavalle päivälle klo 14. 
Kotimatka Kale-Marketin kautta ja sieltä viiden litran vesipullo. Yö ja aamu olikin mennyt pienen pientä vesitilkkaa säästellen.


Toinen päivä


Istun parvekkeellani aamuauringosta nauttien. Aikas kuuma. 


Taurus-vuoriston suunnasta noussut aurinko on nyt jo korkealla. Ikkunat ovat etelä-länsisuuntaan. Aurinko kuitenkin nousee sen verran korkealle, ettei pääse suoraan ikkunoista porottamaan. Ilmastointilaitteetkin on, makuuhuoneessa sekä olohuoneessa. Eipä niitä raaski käyttää. Heinä-elokuussa luultavasti on pakko.


Siinä, juuri tällä hetkellä, se ex-kollegakin käveli hotellipäivystyksiä. Niin tuttua. Hetki sitten ex-yritykseni auto parkkeerasi "pikkipaikalle" ja opas haki asiakkaita lähi Azalea-hotellista, josta ilokseni illalla sain nettitunnuksen käyttööni. Joku on kertonut netissä toimivan "kyttääjät.com" -sivuston. Pitäisiköhän liittyä? :D 


Heräsin 6:20! Illalla pestyt puhtaat lakanat ja pyyhkeet on ripustettu kuivumaan. Yksi pyyhe haisi sen verran pahalle, että päätin pestä kaikki uudelleen. Myös untuvapeiton, joka sängylläni odotti tänne tullessani. Kuivausrumpu olisi tarpeen... Eiköhän tuo aurinko kuivata höyhenet kun tarpeeksi kauan annan olla kuivumassa.


Tuossa vieressäni on lastenleikkipaikka ja tuon tuostakin kuuluu: "anne, anne" Täällä suomalaiselle nimi Anne, on yhtä hauska kuulla kuin minulle Espanjassa nimi Eija. "Anne" turkiksi tarkoittaa "äiti", Eija, lausutaan kuten Espanjassa ella eli kun tarkoitetaan naispuolista henkilöä (engl. she). "Muutaman" kerran on hämmennystä herättänyt heidän kysyessään nimeäni. 


Toivottavasti teistä on (edes hiukan) yhtä mukava lukea tätä, kuin minusta kirjoittaa. Taisi jäädä rantsu tänään väliin. Parin tunnin kuluttua palaveri. Ei silti,  parvekkeellani on pistoke, joten voin koneen pitää latauksessa tässäkin. Aurinko kuumottaa selkääni, vaikka välillä jo vaikutti pilvisemmältä, mutta kyllä tuo Aurinko-Armas vain uskollisesti jatkaa lämmittämistään.


Riippumatto voisi olla paikallaan. Pitäisiköhän kääntyä.. 


Kello on 1:10
Aika mielenkiintoinen päivä. Parvekkeellani aikaa kulutin palaveri odottaen ja se sitten siirtyi huomiselle. Osoitteestani ei ollut hajuakaan, ennen kuin sen toimistolta kävin kysymässä. Tämän jälkeen olikin Bomban paikka, samassa paikassa kuin ennenkin.


Pakko oli tulla vaihtamaan caprit. Sen verran kävi tuuli, että minä, lämpimän ilmaston ihminen en tuntenut oloani tarpeeksi miellyttäväksi farkkuhameessani.


Tuttu tarjoilija, hänkin yllättynyt täällä olostani, tarjosi ravintolassaan maittavan kahvin. 
Matka jatkui 25 metrin katua "ylöspäin". Kävin lataamassa puheaikaa puhelimeeni. Olipa reissu. Olen antanut tietyn numeron monille ihmisille ja nyt se osoittautuikin "vääräksi". Ihmettelen vain, miten pomoni ja ystävä Istanbulista pystyivät "väärään" numeroon ottamaan yhteyttä. Oli siinä Turkcelin poikakin ihmeissään. Nyt sitten uutta numeroa jakamaan.


Kävelymatkani jatkui. Tiesin, että appelsiini tekee satoa useamman kerran vuodessa, mutta juuri nyt en siihen ajatellut törmääväni. Näin kuitenkin kävi ja voin vakuuttaa, että turkkilaiset appelsiinit, kuin muutkin hedelmät, tomaatista puhumattakaan, ovat maistamisen arvoiset. 


Matka eteni Salibazar 82:een. Sanoisinko, hyvä sekatavarakauppa. En vain muistanut mitä piti hankkia. Olin jo pois lähtemässä, ilman yhtäkään ostosta, kun tapasin Bitten, ainoa ex-kollega joka tiesi tänne tulostani. Halaukset, poskisuudelmat ja matka jatkui yhdessä Bitten, ruotsalaisen matkaoppaan asuntoon, jossa enemmän kuulumisia jaoimme. Bitte on luopunut vuokra-asunnostaan ja asuu oppaille tarkoitetussa "lojmanissa" omassa asunnossaan, kuten itse olin viime vuonna -ja tulin ryöstetyksi lukitusta asunnostani lentokentältä asiakkaita hakiessani. Tein yllätyskäynnin seinän taakse, Bitten naapuriin ja Ömer, josta aiemmin mainitsin, oli luonnollisesti paluustani yllättynyt. Onneksi iloisesti. 


Kello olikin jo sen verran pois lähtiessäni, päätin kävellä Barcelonaan. Siis ravintolaan, josta olen maininnut. Palelin. Pasta maistui. Maistoin, testasin myös ensimmäisen kerran "turkkilaisen tequilan". Oli ihan ok, tosin kuin myöhemmin hajuaistein testattu tequila entiseltä ruotsalais kollegalta, joka paluumatkallani Barcelonasta minut huomasi. Näin jäin ruotsalaisseurueeseen, jossa oli muitakin ex-kollegoita, parin tunnin ajaksi. 


Voin kuvitella, että teistä, rakkaat lukijat, on tylsä lukea ex-kollegoistani. En vain malta olla kirjoittamatta, kun he eivät tienneet tänne tulostani. Sen sijaan tiesin itse, keitä tulen tapaamaan ja kuten olette lukeneet, olen muutamia jo nähnyt, mutta he eivät minua. 


Mahtaako olla niin, että Kippis-baarista asti, vaikka nyt ei kovin kaukana olekaan, kuuluu Taiskan Mombasa.. En ole -anteeksi vain- koskaan ymmärtänyt, miksi ihmiset Suomesta matkustavat maailmalle Suomi-baareihin laulamaan karaokea. 


Ulkona on todella viileä. On tässä hyvät puolensakin.. torakoita ei näy ja voin nukkua ilman valoja. Ei silti, ei niitä nyt vallan kovasti kuumallakaan säällä ole ja silloinkin yleensä joskus vain ulkona. Ei näy tosin vielä suloisia kissanpentujakaan, eikä pelottavan näköisiä koiria. Nyt ei enää Meksikon tuliainen, kirjava ponchokaan tarpeeksi lämmitä.. Nukkumaan siis. 































perjantai 20. huhtikuuta 2012

Lähtöpäivä, 21.4.2012

Kello on 1:57. Hetki sitten lokit vielä kirkuivat. Silmällistäkään en ole vielä nukkunut. Lukenut kylläkin. Hömppää, Himoshoppaajan siskoa unilääkkeeksi.

Olin tuntevinani unihiekan laskeutumisen väsyneisiin ja punoittaviin silmiini. 
Krrrrrrrrrrhhhhhhhhhhhhhhhhhh....

LÄHTÖAAMU

                 
 Harmaa aamu. Jyväsjärvi peittyy sumuun.

Tytär kävi herättämässä hyvissä ajoin ennen töihin lähtöään. Hänellä oli vielä aikaa rakkaalle harrastuksellen. 

Aamukahvit juotu. Olisi ehkä hyvä syödäkin jotain. Lennollani ilmeisesti ruoka ei kuulu hintaan. Barcelonassa asuva Kuubalainen ystäväni yllätti puhelinsoitollaan. Siskokin soitti. 
Matkalaukut on pian suljettava. 





Työpaikalta sain viestin, että kuljettajalla, joka minut kentältä hakee, on avaimet uuteen kotiini. Aamulla voi olla outo tunne herätä. Ensi viikolla yritän löytää rosmariinin taimen parvekkeelleni.        







Tallainen saattajakaksikko oli  minulla viime vuonna. Irakilainen ystäväni sekä Alanyaan aina palaava Leena. 








Tytär on töissä, eikä valitettavasti pääsee saattamaan, nuorimmaiseni Jämsässä. Ystäväni sen sijaan tulee saatille.







Kun parin tunnin kuluttua pääsen tähän vaiheeseen, voi hetkeksi helpotuksesta huokaista ja yrittää rentoutua. Vaikka pikku punaviinin kera















Kello on 13:01. Jaahas.. Aika sulkea tietokone. 


The journey continues


Helsinki-Vantaa lentokenttä

Kello on 19:03. Istun lentokentän tupakoitsijoille tarkoitetussa huoneessa. Ilmastointi toimii, vihdoinkin! Ja aurinkokin paistaa.
Olin ymmärtänyt väärin tai mies selittänyt vaikeasti: maksaessani extrakiloja hän kertoi että 32kg on maksimimäärä 28 eurolle. Lähtöselvityksessä oli tutun näköinen mies. Mistä lie. Hän ensimmäisenä kysyi kuinka monen henkilön tavaroita tuon. Sitten kuului huokaus, kun iso laukku painoi 28,9kg. Toinen ruumaan menevä laukku noin 11kg. Kerroin maksaneeni niistä extraa. Mies onneksi otti yhteispainon, joten se meni lopulta hyvin.

Junamatkalla mietin, miten käy cabiniin, matkustamoon menevien kantamusteni kanssa. Tähän mennessä kaikki sujunut hyvin. PAINAVA trolli, olalla isohko olkalaukku, josta roikkuu pahviputki. Pahviputken sisässä kolme julistetta, Firenzen tuliaisia, jotka sain lahjaksi v.2010. Olen siitä saakka odottanut saavani varsinkin Gustav Klimtin taideteoksen, The Kiss, vuodelta 1907, sänkyni yläpuolelle. 


Jyväskylässä ystäväni kanssa raahattiin laukkuni junaan ja vaunussa kolme, johon paikkani oli, ei tietenkään ollut paikkaa isoille laukuille. Sain onnekseni, pientä väkivaltaa käyttäen, ison matkalaukun ahdettua penkkien väliin. Tampereella poikani perheineen oli vastassa ja auttamssa. Tippa tuli silmään. 


Tikkurilan asemalle bussi meinasi pysähtyä minusta turhan kauaksi. Itsekseni sanoin "please", kuljettaja luki huuliltani ja ajoi aivan eteeni. Ulkomaalainen :). Kiitos hänelle!Olihan niiden kanssa kulkeminen oma juttunsa, mutta omasta vapaasta tahdostani olen tähän päätynyt.


Portti numero 32 avautuu 25 minuutin kuluttua. Wc-reissu ja menoksi.


AY1885


Pääsimme lähtemään lähes aikataulussa. Istumapaikkani oli rivillä kaksi, ikkunan vieressä. Annoin kuitenkin mielihyvin vanhemman herran istua siinä, itse istuin hänen ja toisen miehen välissä.
Matkasta muodostuikin mielenkiintointoinen. Jo koneeseen tullessani katsoin että tämä ikkunapaikalla istuva mies ei näytä ihan perisuomalaiselta mieheltä. Selvisikin että hänen sukujuurensa ovat Italiasta, satojen vuosien takaa. Kanarian saariin hän kertoi olevansa ihastunut, tällä kertaa hänen golfmatkansa kuitenkin suuntautui Belekiin.
Meillähän riittikin sitten paljon puhumista niin Espanjasta kuin Italiasta.
Matka meni kuin siivillä, kirjaimellisesti ja ilman lentopelkoa.


Istanbul... niin kaunis ylhäältä katsottuna. Sinne on ajatus piipahtaa.


Tunteeni Alanyaan laskeuduttaessa myllersivät entistä enemmän. Outoa laskeutua sinne, missä olen vastaanottanut ja mistä olen lähettänyt tuhansia asiakkaitani. Oli yö tai päivä, hymyssäsuin, työstäni nauttien.
























 Laukut menivät onnekseni suit sait lähtöselvityksestä. 




Päivä lähtöön

Mitähän tässä vaiheessa pitäisi sanoa???

Tietäisitpä kuinka VÄSYNYT olen. Niin väsynyt että tekisi mieli itkeä.
Ottaa todella koville sanoa "hei" läheisimmilleni. (Vaikkakin se on VÄLIAIKAISTA!)  Sitä on jatkunut pari viikkoa, kyyneleitä, halaamista ja ikävää.

Tänään tapasin nuorimmaiseni.
Odotan kovasti hänen kesälomavierailuaan.

Aamulla MINÄ, ÄITI, HERÄSIN PULLANTUOKSUUN! Mikä ihana yllätys. Ja hetki sitten söin ravintolakokiksi vuosi sitten valmistuneen tyttäreni tekemän ihanan illallisen, jonka hän valmisti saunassa ollessani. Hänen maukkaista luomuksistaan olen saanut nauttia lähes joka päivä. Mainittakoon, pidän ruoanlaitosta, mutta äidiltä kokkaaminen on kielletty hänen kotona ollessaan. 



Noin viikko sitten palasin Tampereelta, esikoiseni luota, jossa sushi jälleen maistui. Huomenna tapaan heidät vielä, junan vaihdon yhteydessä. 





Myös pikku Ian. Kuuden kuukauden ikäinen mummon kulta, joka nousee tukea vasten seisomaan! 
Mummo lähti kävelemään 10kk:n ikäisenä eikä loppua näy, onneksi, mutta taitaapa pojan tytär pistää paremmaksi.


Eilen jälleen kuulin ihanat innokkaat äänet..Eijaaaa, Eijaaa.. Kaksi samannäköistä ja kokoista ei kuitenkaan identtistä, viikaria juoksivat kovasti halaamaan. 
Sitten leikittiin "matkalaukku" -leikkiä. Sanon pojille ottavani heidät matkalaukkuuni ja mukaani. Toinen istui toisessa päässä matkakassia ja toinen toisessa. Aika painavia jo :) 
Sanottiin poikien kanssa Ciao! Ciao! Ciaociaociaociao! (täti on opettanut -tämänkin ;)
                                                                                                   


 Sisko rakas jäi lohduttoma                        itkemään...                                                                                





Kummisedästäni, vanhin seitsemästä veljeksestä, tuli eilen enkeli.




Juna lähtee tasan 12 tunnin kuluttua Tampereen kautta Tikkurillaan, jonne saavun 17.15. Siitä kiireesti raahaudun lentokenttäkuljetukseen, joka kestää noin 25min. Lento lähtee 20:25 ja tähän aikaan huomenna olen laskeutunut Antalyan kansainväliselle lentokentälle Terminaali 1:een. Istun toivon mukaan lämpimän auton, enkä aasin kyydissä, turvavöitäkin toivon olevan, hyvän ja rauhallisen kuljettajan seurasa. 

JA SITTEN OMAAN KOTIIN NUKKUMAAN!!!!!!!!!!!!!!!


Kello on 23:51
Silmiä kirvelee. Ulkoa kuului vielä hetki sitten lokkien äänet. Tuuli on tyyntynyt.

Aamu alkoi kahvilla ja ihanalla tuoreella korvapuustilla -ja stressillä. 
Menin netin kautta tekemään extrakilojen ostoja lennolle. Varausnumeroni ei toiminutkaan. Tiesin, että kentältä ostaessa on tuplasti kalliimpaa. Posti vieläkin kalliimpaa. Eilen lähettämäni n. 11kg painavan kangasmatkalaukun lähettäminen Turkkiin maksoi 72,50 EUR. Jos olisin pystynyt saamaan tuonkin laukun lähtöselvitystiskille, olisin säästänyt reilu 40 EUR! 
(Kuka sitä pystyy kolmea pyörällistä matkalaukkua perässä kiskomaan matkakassin ja Cancun-"olkalaukun" -iso rantakassi- roikkuessa olkapäillä??)
Kiireesti yhteyttä Aurinkomatkoille.. Yhteyttä Finnairille. Kumpaankaan ei helposti sitä saanut. Aurinkomatkat ehti ensin. Laittoivat viestillä ohjeen kokeilla toista tunnusta. Eipä toiminut sekään, mutta toimi kyllä lähtöselvityksen tekemisessä.
Vihdoin pääsin Finnairille ja sain tehtyä puhelimessa ostokseni ylimääräisille kiloille. Vasta tämän jälkeen tein lähtöselvityksen, kun viimeinkin jälleen ottaessani yhteyttä Finnairiin toistamiseen, sain kuitin maksuista. Tässä vaiheessa oli jo päänsärky.

Menin käymään seinän takana asuvan ystäväni luona. Hän haluaa lähteä saattamaan minut rautatieasemalle. Autokyytiä ei vielä ole. Matkakeskus on vain reilun 5 minuutin kävelymatkan päässä, mutta tuo tavaranpaljous... Siitäkin huolimatta että kahdessa matkalaukussa on pyörät, toisessa jopa neljä. Pikkukivisen Paviljongin pihan ylitys voi tuottaa tuskaa.
Kotiuduttuani naapurista, ajattelin että on ehkä viisasta ostaa junalippukin valmiiksi. Tampereella vaihto.. Onnekseni poikani tulee auttamaan junan vaihdossa. Pakkailua. Pankkiasioita. Ym. Ym.

Ex-mieheni tuli iltapäivällä käymään toisen Eijansa sekä kuopukseni ja hänen tyttöystävänsä kanssa. 
Lähtiessä kaikki halattiin. 
Viisi vuotta sitten avioeromme astui voimaan, yhteisestä päätöksestä. Tämän jälkeen olemme olleet hyvät ystävät. 
Eija, siis nimi hänelläkin todella on Eija, astui kuvioihin mukaan pari vuotta eromme jälkeen. Arvostan tuota ihmistä, molempiakin. Saan käydä poikaani tapaamassa exäni luona milloin haluan. Joskus syömme kaikki yhdessä, aina vähintäänkin kahvitellaan. 

Joulun jälkeen asuin kaksi viikkoa exäni asunnossa pienen poikani (n. 180cm) kanssa, heidän ollessa lomamatkalla. Olihan se minullekin hiukan outoa, mutta olin onnellinen saadessani olla tuon ajan tiiviisti poikani lähellä. Pitkästä aikaa uusi vuosikin vietettiin yhdessä. 

Olin niin väsynyt tämän päivän jälkeen. SAUNAAN!!! 


Saunan jälkeen herkullinen illallinen, tyttären kanssa salkkareita, voice of Finlandia, hänelle hierontaa...

Tunti sitten peittelin tyttäreni nukkumaan. Nyt on äidin vuoro. Juna lähtee reilun 13 tunnin kuluttua ja huomenna tähän aikaan olen saapunut Antalyan kentälle. 

Hyvää yötä! Good night! Buona notte! Buenas noches!