"Alkava vuosi 2013 on revontulien juhlaa. Aurinko riehaantuu 11 vuoden välein ja nyt lähestymme aktiivista kautta”, Auringon pinnan roihupurkaukset singauttavat myös maata kohti suuria määriä röntgen- ja ultraviolettisäteitä..", revontulitutkija Kirsti Kauristie Ilmatieteen laitokselta sanoo. Tämähän kuulostaa vallan mielenkiintoiselta. Tulee sädetystä oikein kunnolla.
Jo kuukausia sitten sovimme että vietämme uuden vuoden yhdessä Alanyassa, hollannista tuleva Monika, turkkilaiset Okan ja Memo sekä minä. Vai vietämmekö?
Istun nenä vuotaen, keuhkot junan kanssa kilpaa huutaen matkalla kohti Tikkurilaa samalla miettien voisiko lentolippuni muuttaa Memon nimelle jotta voisin palata seuraavalla junalla takaisin Jyväskylään lepäämään. Urheana kuitenkin jatkan matkaani. Edesmenneen ystäväni mies jälleen hoitaa (tällä kertaa lähes tyhjät) matkalaukkuni ja minut turvallisesti rautatieasemalta tutulle lentokentälle.
Tässä vaiheessa olen ollut liikkeellä jo lähes neljä tuntia, saman ajan kulutuan penkkejä terminaali kakkosessa odottaessani Istanbuliin lähtevää konetta. Sama kolme tuntia menee niistäessä, yskiessä, haukotellessa ja jutustellessa mukavassa seurassa lentokoneessa. Vieressäni uusi ystävä, Suomessa asuva turkkilaisnainen Seyhan, toisella puolella Istanbulia rakastava egyptiläisnainen. Väsyttää niin kamalasti, mutta hauskan seuran vuoksi nukkumisesta ei tule mitään. Ilta kymmeneltä olen Istanbulissa. Olen siellä myös seuraavat 3 tuntia ja 45 minuuttia. Mikäs siinä. Joutaahan tuota nukkumaan myöhemminkin. Tuon tunnin ja viidentoista minuutin lennon ajan Antalyaan on kiire. Ei toki minulla, mutta lentoemännillä. Sehän on vain nousu ja lasku ja tuona aikana lentoemännät juoksuttavat meille maittavan aamiaisen ja keräävät vielä astiatkin pois.
Vuoden 2012 viimeisenä päivänä, maanantaina 31.12. pyörät ottavat kosketuksen kiitorataan suunnilleen aikataulun mukaisesti klo 2:55. Antalyassa saan lämpimän vastaanoton ennen puolentoista tunnin automatkaa Alanyaan. Tämän 19 tunnin matkustamisen jälkeen vain noin 200 metrin päässä Välimerestä kellahdan puhtaaseen petiini matkalaukkujen ja riisutun Turkin kotini ympäröimänä.
Kolmen kuukauden odotus tavata vihdoin Monika, lentävä hollantilainen. Meistä oli tullut läheiset ystävät loppukesästä. Olimme päivittäin porukalla uimassa, grillailemassa Terassilla ja Ulashilla (liekö oikein kirjoitettu). Monikan synttärit vietimme syksyllä kotonani. Hauskaa oli ja Okanin yllytyksestä otin syömättä jääneen puolikkaan kermakakun, jonka paiskasin Monikan kasvoille. Siitäkös se riemu repesi! Luojan kiitos olimme parvekkeella! Rasvaisen, kermakakun jäänteiden siivoaminen ei ollut miehille helppoa.
Nyt Kale-kukkulan pienen pienen kahvila-supermarketin puiden varjossa katselimme 8-kulmaista punaista tornia, satamaa, Taurus-vuoristoa ja alla avautuvaa Alanyaa kanarianlinnun sirkutusta kuunnellen, turkkilaista teetä nauttien. Palelin. Sovimme että illalla tapaamme. Olihan sekin tapaaminen.
Memo ja minä olimme sitä mieltä että olimme sopineet illastavamme kaikki neljä yhdessä, tekisimme barbequeta Terassill. Ystävämme olivatkin pettymykseksemme jo aiemmin syöneet. Harmitti! Kaupassa mietimme omaa ruokaamme. Otimme tiskiltä kolme kalaa. Myöhemmin veimme ne takaisin, ei grillatakaan. Kohta kuitenkin päätimme että grillataankin ja haettiin kalat takaisin. Vihdoin ostokset saatiin lastattua skootterin kyytiin ja porukalla päätettiin että lähdetään Terassille. Okan varoitteli saateesta, eikä aikaakaan kun tuli suunnitelmien muutos. Sateen vuoksi menimme tuttuun ravintola Lokmaan. Memo siinä ihmetteli että mihin ne kissat ympäriltä katosivat. Lähtöä tehdessämme en tiedä olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Kissat olivat nakertaneet muovikassiin ammottavan reiän. Kurkistin kassiin ja toivotin kissoille hyvää uutta vuotta kolmen ison kalan kera. Kalat nakattiin siis kadulle heitä varten.
Oli muuten loistava ajatus käydä päivällä kampaajalla pesettämässä hiukset ja lähes näkymätöntä raitaakin laittoivat.
Skootterit ja minä köhien suunnistimme Kalelle. Ihmisiä oli siellä niin paljon että päätimme mennä majakan juurelle katsomaan mitätöntä ilotulitusta. Siellä kivillä, kirkkaan tähtitaivaan alla, pieniä naposteluja maistellen ja tähtiä katsellen oli mukava olla hyvien ystävien seurassa.
Ensimmäistä kertaa tutustuin toivomus-tulipalloihin. Kuinka kauniisti palloni nousikaan korkeuksiin. Monikan pallo sen sijaan pikkuruisen kierroksen jälkeen päätti tulla alas melkoista kyytiä.
Palloni kadotessa näkymättömiin oli aika lähteä nukkumaan. Tarkoitus oli mennä ihan omaan kotiin, mutta kuinkas sitten kävikään..
Siinä lähtöä tehdessämme, olin jo lähes skootterin kyydissä kun Monika vielä kerran päätti tulla halaamaan ja ottamaan minut isoon syliinsä. Siinä sitten "yhteistuumin" otimme, tai siis minä otin, muutaman taka-askelen, Monika ihan eteenpäin, minusta kiinni pitäen, kaaduin suoraan selälleni, Monika päälleni. Olisihan siinä voinut huonostikin käydä. Katastrofin ainekset. Onneksi en kuitenkaan lyönyt niskaani tai takaraivoani, vaan toisen kohdan päästäni (onnekseni kuitenkin takapuolelta) siihen marmorista tai ainakin jostakin kovasta kiviaineksesta rakennetun aallonmurtajan kulmaan.
Hetken aikaa lepuutin silmiäni siinä asfaltilla maatessani. Ehei, ei suinkaan aivotärähdyksen tai tajuttomuuden vuoksi. Ajattelin vain hetken huilata ennen ylös nousemista. Ympärilläni olevat ystäväni vaahtoavat sairaalaan lähdöstä. Ei hitto! Ei nyt! Sen aika on myöhemmin. Eiköhän siellä jatkossa saa ihan tarpeeksi juosta. Monika koskettaa päätäni ja näyttää veristä kättään. Olin saanut lisää raitoja hiuksiini. Punaisia. Sairaalaan on siis mentävä.
Pääsisiköhän tällä Guinessin ennätyskirjaan? Olin vuoden 2013 ENSIMMÄINEN potilas Baskentin yliopistollisen sairaalan ensiapuosastolla. Rauhallista sakkia nuo turkkilaiset. Suomessa tuskin aamu kolmen aikaan uuden vuoden yönä ei näin rauhallisesti ole ensiavuissa mennyt. Eikö nyt hitto soikoon riitä että pääni niitataan metalliniiteillä umpeen, tarviiko vielä aikuista naista huudattaa ja itkettää puoli tuntia sillä helkkarin tetanus-antibiootti-piikillä??? Sitä paitsi tetanus oli voimassa, eikä edes vanha. Vai liekö syynä se, etteivät osaa pistää? Tätäkin olen kuullut. Onhan se hyvä, että jatkossa selkeästi muistan milloin olen viimeksi tetanuksen saanut (ja sen järkyttävän kivun persuksissa).
Nyt se on konkreettisesti, vaiko ihan tieteellisesti todistettu minun olevan kovapäinen. Isi on ollut oikeassa.
Tässä vaiheessa olen ollut liikkeellä jo lähes neljä tuntia, saman ajan kulutuan penkkejä terminaali kakkosessa odottaessani Istanbuliin lähtevää konetta. Sama kolme tuntia menee niistäessä, yskiessä, haukotellessa ja jutustellessa mukavassa seurassa lentokoneessa. Vieressäni uusi ystävä, Suomessa asuva turkkilaisnainen Seyhan, toisella puolella Istanbulia rakastava egyptiläisnainen. Väsyttää niin kamalasti, mutta hauskan seuran vuoksi nukkumisesta ei tule mitään. Ilta kymmeneltä olen Istanbulissa. Olen siellä myös seuraavat 3 tuntia ja 45 minuuttia. Mikäs siinä. Joutaahan tuota nukkumaan myöhemminkin. Tuon tunnin ja viidentoista minuutin lennon ajan Antalyaan on kiire. Ei toki minulla, mutta lentoemännillä. Sehän on vain nousu ja lasku ja tuona aikana lentoemännät juoksuttavat meille maittavan aamiaisen ja keräävät vielä astiatkin pois.
Vuoden 2012 viimeisenä päivänä, maanantaina 31.12. pyörät ottavat kosketuksen kiitorataan suunnilleen aikataulun mukaisesti klo 2:55. Antalyassa saan lämpimän vastaanoton ennen puolentoista tunnin automatkaa Alanyaan. Tämän 19 tunnin matkustamisen jälkeen vain noin 200 metrin päässä Välimerestä kellahdan puhtaaseen petiini matkalaukkujen ja riisutun Turkin kotini ympäröimänä.
Tähtiä taivaalla ja silmissä
Herään aamuauringon paisteeseen. Miksi taas? Keväällä Alanyassa ensimmäiseen aamuuni herätessani menin parvekkeelleni juomaan espressoa. Parvekkeeltani näin ja kuulin entisen työni, tervetulotilaisuus asiakkaille. Tällä kertaa esperssoa nauttiessani huomasin ex-kollegani pitävän seuraa suomalaisvanhuksille asuntoni alapuolellani olevassa puistossa. Ehkäpä hän on kasvanut oppaana. Tuosta ajasta jolloin minäkin oppaana kyseisessä yrityksessä toimin, on hyvää sanottavana "ainoastaan" se, että todella rakastin työtäni työnä ja asiakkaitani. Tämä vain välikommenttina.
 |
| Makeat mimmit -kakkusodan jälkeen |
Nyt Kale-kukkulan pienen pienen kahvila-supermarketin puiden varjossa katselimme 8-kulmaista punaista tornia, satamaa, Taurus-vuoristoa ja alla avautuvaa Alanyaa kanarianlinnun sirkutusta kuunnellen, turkkilaista teetä nauttien. Palelin. Sovimme että illalla tapaamme. Olihan sekin tapaaminen.
Vuoden viimeinen ilta, vuoden ensimmäinen aamu
Oli muuten loistava ajatus käydä päivällä kampaajalla pesettämässä hiukset ja lähes näkymätöntä raitaakin laittoivat.
 |
| Toivomuspalloni. Kohti parempaa elämää! |
Skootterit ja minä köhien suunnistimme Kalelle. Ihmisiä oli siellä niin paljon että päätimme mennä majakan juurelle katsomaan mitätöntä ilotulitusta. Siellä kivillä, kirkkaan tähtitaivaan alla, pieniä naposteluja maistellen ja tähtiä katsellen oli mukava olla hyvien ystävien seurassa.
Ensimmäistä kertaa tutustuin toivomus-tulipalloihin. Kuinka kauniisti palloni nousikaan korkeuksiin. Monikan pallo sen sijaan pikkuruisen kierroksen jälkeen päätti tulla alas melkoista kyytiä.
 |
| Jotakin herkistävää oli katsella palloni toiveineni kohoavan yhä korkeammalle. |
Palloni kadotessa näkymättömiin oli aika lähteä nukkumaan. Tarkoitus oli mennä ihan omaan kotiin, mutta kuinkas sitten kävikään..
Siinä lähtöä tehdessämme, olin jo lähes skootterin kyydissä kun Monika vielä kerran päätti tulla halaamaan ja ottamaan minut isoon syliinsä. Siinä sitten "yhteistuumin" otimme, tai siis minä otin, muutaman taka-askelen, Monika ihan eteenpäin, minusta kiinni pitäen, kaaduin suoraan selälleni, Monika päälleni. Olisihan siinä voinut huonostikin käydä. Katastrofin ainekset. Onneksi en kuitenkaan lyönyt niskaani tai takaraivoani, vaan toisen kohdan päästäni (onnekseni kuitenkin takapuolelta) siihen marmorista tai ainakin jostakin kovasta kiviaineksesta rakennetun aallonmurtajan kulmaan.
Hetken aikaa lepuutin silmiäni siinä asfaltilla maatessani. Ehei, ei suinkaan aivotärähdyksen tai tajuttomuuden vuoksi. Ajattelin vain hetken huilata ennen ylös nousemista. Ympärilläni olevat ystäväni vaahtoavat sairaalaan lähdöstä. Ei hitto! Ei nyt! Sen aika on myöhemmin. Eiköhän siellä jatkossa saa ihan tarpeeksi juosta. Monika koskettaa päätäni ja näyttää veristä kättään. Olin saanut lisää raitoja hiuksiini. Punaisia. Sairaalaan on siis mentävä.
Pääsisiköhän tällä Guinessin ennätyskirjaan? Olin vuoden 2013 ENSIMMÄINEN potilas Baskentin yliopistollisen sairaalan ensiapuosastolla. Rauhallista sakkia nuo turkkilaiset. Suomessa tuskin aamu kolmen aikaan uuden vuoden yönä ei näin rauhallisesti ole ensiavuissa mennyt. Eikö nyt hitto soikoon riitä että pääni niitataan metalliniiteillä umpeen, tarviiko vielä aikuista naista huudattaa ja itkettää puoli tuntia sillä helkkarin tetanus-antibiootti-piikillä??? Sitä paitsi tetanus oli voimassa, eikä edes vanha. Vai liekö syynä se, etteivät osaa pistää? Tätäkin olen kuullut. Onhan se hyvä, että jatkossa selkeästi muistan milloin olen viimeksi tetanuksen saanut (ja sen järkyttävän kivun persuksissa).
Nyt se on konkreettisesti, vaiko ihan tieteellisesti todistettu minun olevan kovapäinen. Isi on ollut oikeassa.
 |
| Ystävyyttä yli rajojen |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti