Ankea alku vuodelle

Vuoden ensimmäinen herääminen ei ole kaikkein miellyttävin. Onneksi sentään laittoivat tetanuksen vasempaan pakaraani, muutoin olisi vielä hankalampaa jos joutuisinkin nukkumaan niin että pää koskettaa tyynyä vain oikealta, terveeltä puolelta, mutta peffa pitäisi kääntää eri suntaan. Nyt molemmat kipua aiheuttavat kohdat, ylä- ja alapäässä, ovat kipeät onneksi samalta puolelta. Skootterilla on ajettava nyt entistä hiljempaa etten kovin pompi satulalla. 

Tuon viikon ajan Alanyassa käytän samoja ulkovaatteita kuin Suomen talvesta lähtiessäni ja silti välillä palelen, kovastikin, vaikka jotkut hurjat jopa uivat. Eihän tuo mitään uutta ole. Ainahan minua palelee, palellut niin kauan kuin muistan. 

Minulla on hirmu stressi pakata tavarani. Etsimme pahvilaatikoita niitä varten. Ei helppo juttu. Memon veljen tv-laatikko saadaan jotenkuten auton peräkonttiin, luukku tietenkin jää auki. Loppujen lopuksi se laatikko jäi tyhjänä parvekkeelleni. Jos palaan Turkkiin, voin jättää osan tavaroistani sinne. No mistä sen sitten tietää palaanko vai en? Kuinka paljon lähetän mitäkin Suomeen, kaikkiko vai vain osan? Tulin takaisin Alanyaan LEVÄTÄKSENI!! Nyt juostaan pää umpeen kursittuna sinne, tänne kaikkien keskeneräisten asioiden vuoksi. Olen niin väsynyt. Siirtyköön laatikoiden hankita. 

Vihdoinkin ehdimme syömään, yhdessä Monikan ja Okanin kanssa. Miljöö ei ole kaikista kutsuvin, mutta voin vilpittömästi suositella kauppahallin kalaravintoloita, niin makunsa kuin hintojensakin puolesta. Euroiksi hinnan voi huoletta jakaa kahdella, ainakin tällä hetkellä. Euron kurssia kannattaa toki seurata. 







Illemmalla turkkilaiseen "tuliaistapaan" haettiin paikallisesta konditoriasta, Hancı pastanesista pari kermakakkua, Memon veljen Ahmetin perheelle ja toinen parhaan ystävän ja kollegan Mustafan perheelle. En juurikaan tuon herkkupuodin antimia käytä, enkä ole mieltynyt turkkilaisiin pieniin pastaneisiin, mutta täytekakut, ne vasta ovat jotakin! Suosittelen! Vaikka kotiin tuotavaksi. 

Illan päätteeksi 1.1. 2013 klo 23 Memo istahtaa Alanyan otogarilta (bussiasema) viisumin hakumatkalle Ankaraan lähtevään bussiin mukanaan noin 30 tärkeää paperia. Minun kutsukirjeideni ja muiden papereideni lisäksi hänellä oli mm. pakollinen matkavakuutus sairauden varalta, työtodistus ja työnantajan dokumentti (22 esimiehen allekirjoituksilla) siitä, että hän on työn puolesta vapaa lähtemään ja että hänellä on syy (työ) palata Turkkiin, työnantajan vakuutus, pankkitilitiedot, perhetiedot, ym. ym. 
Jos haluat turkkilaisen vieraaksesi Suomeen kannattaa tarkasti ottaa selvää miten tulee toimia. Lisätietoja haluaville sitä löytyy seuraavan linkin kautta:   http://www.finland.org.tr/public/default.aspx?nodeid=46574&contentlan=1&culture=fi-FI

Vuoden toinen päivä ja lämpötila auringossa lähentelee kolmeakymmentä plus-astetta. Jokohan olisi alettava pakkaamaan. Nyt voisin sen rauhassa tehdä. Jos olisi tarpeeksi laatikoita. Jostain on pakko aloittaa. Puran, pakkaan, puran, pakkaan. Haluan Suomeen ehdottomasti Meksikolaisen puisen intiaani-koristeen, Afrikka-tauluni, ystäväni Suomesta tuoman lasisen kynttilälyhdyn, Corleone-dvd:n, Italiasta tuomani kätevän pikkuisen raastimen ja espresso-pannun, Barcelonasta hankkimani espresso-kupit, kengät, laukut, ym. ym. Kesähepeneet päätän jättää Alanyaan, tippa silmässä myös pinkit ja mustat avokkaat. Niitähän en edes pysty käyttämään koska ovat liian suuret. Ei pystynyt ihmesuutarikaan niille tarpeeksi tekemään. MISSÄ OVAT MEKSIKOSTA TUOMANI KUUBALAISET SIKARIT?

Cafe Mai´ssa myöhemmin huikkaan ohimennessäni erääseen pöytään, "nyt on tutunnäköinen ihminen". Vaimo vierestää vastaa, "juu, hän on näyttelijä". (Vuosia, vuosia sitten olin exäni kanssa rakennusmessuilla ja aikani mietittyäni mistä erään miehen tunnen niin hyvin, hänen tapansa puhua, nauraa, liikkua jne. rohkeasti kysyin että mahdammeko tuntea toisemme. Hän oli tv:stä tuttu remonttireiska). Illasta tuli hauska ja tapasimme Rätyjen kanssa vielä uudelleenkin. 

Turkkilaisista raaka-aineista valmistettu illallinen

Ankaran matkalainen saapui seuraavana aamuna ankaran matkan jälkeen. Takana kaksi yötä bussissa. Toiveemme ovat korkealla saada Memolle viisumi eli oleskelulupa, olihan suurlähetystössä jo tieto ollut aiemminkin syystä, miksi viisumi on saatava. Viimeistään kolmen päivän kuluttua, lauantaina, tulee ainakin passi takaisin. 

Aamiaisen jälkeen hyppäämme skootterin kyytiin ja lähdemme shoppailemaan. RUOKIA. 1,5kg punaisia linssejä, parin kilon verran valkoisia papuja ja kahdenlaista riisiä, turkkilaista kahvia, teetä, mausteita, jne. Onpa mukana yksi granaattiomenakin. Miksikö? Siksi, että Turkissa on paljon edullisempaa ja sen vuoksi etten tiedä milloin pääsen taas edullisimmille ostoksille Alanyaan tai jonnekin muualle, sitä paitsi tämän vuoksi Alanyaan palatessani matkalaukkuni olivat lähes tyhjät. Hamstrataan, hamstrataan. 
Illalla pelonsekaisin tuntein menen  Baskent-sairaalaan. Niitit jäävät päähäni, mutta haava puhdistetaan.

Viikko alkaa olla lopuillaan. On perjantai. Flunssa on jo hiukan hellittänyt. Pakkaamiseni ei ole valmis, ei lähellekään. On tarkkaan mietittävä mitä mihinkin laukkuun laitetaan. Elintarvikkeet ruumaan, lukuunottamatta vahingossa käsilaukkuuni jäänyttä vihreää teepussia. Mitenkähän turvatarkastuksessa siihen suhtaudutaan ja onhan se VARMASTI vain teetä? Rakkaan lahjaksi saamani taulun, Gustav Klimtin The Kiss, joka on matkannut Firenzestä Suomen kautta Turkkiin, suojalasi on pirstaleina. Lasinsirpaleet karisevat osa pihassani olevan roskapöntön viereen, suurin osa kuitenkin saadaan itse pönttöön. Matkatavaroista näin ollen karisi kilon verran. 

 Ilta on kaunis, mutta viileä. Kerrospukeutumista. Ehkä viisi kerrosta yläosaa ja pari alaosaa suojaamaan ja karvavuorisaapikkaat jalkaan. Vuorille huristellessa sää kylmenee sitä mukaan mitä korkeammalle mennään. Tämä kannattaa muistaa kun suunnittelee matkoja vuoristoihin, myös kesäisin. Tällä kertaa meillä tosin on auto. Ohitamme Mahmutseydin ja lähestymme pientä Donmen -kylää. Siellä asetumme tosi turkkilaiseen "ravintola" Bacinin yeriin (tosin paikalliset puhuvat tällaisista paikoista nimellä "teltta"). 

Kuten monissa turkkilaisissa kodeissa ja ravintoloissa, asettaudumme lattialle tyynyistä tehdyille "sohville". Ruoka on maukasta ja hyvää muiden paitsi Monikan mielestä ja sitä on riittävästi, jopa niin paljon, että siitä riittää lisäksemme vielä parille muullekin syötäväksi. 

Huomenna(kin) on kiireinen päivä, joten illallisen jälkeen laskeudumme sadeveden kanssa yhtä matkaa takaisin Alanyaan.