Suuntana pääposti, reilun 17 kiloisen pakettini kanssa joka aloittaa matkansa Suomeen maksettuani vaaditut 199 liiraa. Pankkikortti tietenkään ei käy, eikä käteistä ole tarpeeksi, sen verran kuitenkin että sain sen näppärästi vaihdettua vieressä olevassa Change Office´ssa.
Sitten Memon ja Mustafan kanssa viemme kesähepenelaatikot Memolle säilöön. Yläkerrassa asuu Mustafan perhe ja sieltä vaimo huutelee meidät teelle. Hiukan haikein mielin istun heidän kauniissa olohuoneessaan, pieni teekuppi kädessäni. Vieläkö joskus siinä istun, jää arvoitukseksi.
Miehet pakkaavat rakkaan tv-tasoni ja kasvini autoon ja kuljettavat ne minkä minnekin säilytettäväksi. Minä suuntaan lähiravintolaan jossa on nettiyhteys.
Uskallanko varata lentolipun Memolle vaikka viisumipäätöstä ei vieläkään ole tullut? Aloitan hintavertailun ja päätän tehdä varauksen halvimman lentoyhtiön kautta samalle lennolle jolla itse palaan takaisin. Jotakin omituista siinä varauksen ja maksujen jälkeen ilmenee, joten soitan Englantiin selvittääkseni asiaa. En saa yhteyttä, joten epäselväksi jää onko varaukseni kunnossa vai ei. Ei ole, selviää myöhemmin sähköpostitse saamassani viestissä.
Hiukan myöhemmin jo elämää nähnyt "valkoinen ratsumme" uskollisesti kuljettaa meidät yhteen keskustan matkatoimistoista, jossa virkailija ystävällisesti auttaa varauksen teossa. Kuinka ollakaan, monen yrityksen jälkeen selviää että pitää olla turkkilainen luottokortti tai käteistä saadakseen varauksen tehtyä. Jopa menee hankalaksi yhden lentolipun saaminen.
Ärräpäitä päästellen matkaamme ystäväni toimistoon. Vasen, oikea, vasen, oikea. Maarit ei ole vielä elpynyt Suomen matkaltaan, joten me emme tapaa, sen sijaan hänen esimiehensä, jonka kanssa olemme hyvinkin jo tutustuneet, ohjaa minut ystäväni tietokoneelle saadakseni lentovarauksen tehtyä. Vihdoinkin kädessäni on mustaa valkoisella, liput Turkish Airlinesin lennoille TK2403 Antalya-Istanbul ja TK1761. Enää ei paljon puutu, "vain" viisumi ja passi. Mikäli viisumi on evätty, viisumimaksua ei palauteta, lentolippu menee hukkaan, puhumattakaan muista sen hankintaan liittyvistä kuluista.
Skootterin selkään ja Cafe Mai´n sanomaan "heipat" Vesalle ja Sarille. Odotan siellä kunnes Memo palaa UPS´n toimistolta kädessään viisumi ja passi. Viisumi anomus jätettiin Ankarassa keskiviikkona 2.1. ja se oli hyväksyttynä Alanyassa lauantaina 5.1. noin klo 17. Tässä tilanteessa se käsiteltiin todella nopeasti. Maksimissaan kolme päivää niin ainakin passi on Alanyassa, sanoivat suurlähetystössä. Passi tuli viisumin kera.
Loppiainen, tammikuun 6.
Kiire jatkuu. On parturia, on ruokaostoksia, viimeisiä pakkaamisia, ym. Iltapäivällä menen Baskent-sairaalaan tarkistuttamaan joko pääni olisi umpeutunut. Sanovat että ei ihan vielä, mutta koska lento on muutaman tunnin kuluttua, otetaan niitit pois. Eipä oteta, sanon minä. Pyydän lääkärintodistuksen haavastani turvatarkastuksia varten. Saan lentoluvan. Se ei riitä! Minähän nimenomaan pyysin dokumentin päässäni olevista metalliniiteistä. Tiskin taakse sattui tulemaan sairaalalla töissä oleva suomalaisnainen, joka tuli tutuksi kun vein ystäväni sairaalaan raiskauksen jälkeen. "Suomi-hoitaja" saa minulle hoidettua oikean paperin. Edesmenneen ystäväni kihlattu tulee vielä tapaamaan meitä sairaalalle. Toivottelemme toisillemme kaikkea hyvää. Kiireestä ja väsymyksestä huolimatta tai juuri siksi, suuntaamme rannalle nro 1. Meren rannalla kiireet unohtuvat ja mieli rauhoittuu. Memon työkaverit toivottelevat hyvää matkaa.
Uni ei tule hirmuisesta väsymyksestä huolimatta. Otan tietokonelaukkuni ja suuntaan tuttuun paikkaan jossa on internet-yhteys. Memo tulee myöhemmin veljensä Ahmetin kanssa, joka ehdottomasti halusi tulla vielä tapaamaan. Hän palaa kotiinsa Memon skootteri täyteen pakattuna ruokia, shampoita ja muuta käyttötavaraa mitkä eivät mukaamme mahdu.
Puolen yön aikaan katson viimeisen kerran Alanyan kotiani, suljen oven ja kävelen kadulle kaunista pihakatua pitkin. Monika ja Okan tulevat halaamaan. Itkuhan siinä pääsee yhdeltä jos toiseltakin.
Ja matka jatkuu...
Sama reitti, sama rumba kuin kuukausi sitten. Tuon puolentoista tunnin automatkan aikana Antalyan lentokentälle nukahdan hetkeksi. Ystävykset halaavat. Vaikea hetki heille. Ensimmäinen kerta kun välimatka heidän välillään on näin pitkä. Mehmetin ensimmäinen lento lähtee klo 4.
Ulina on melkoinen mennessäni turvatarkastuksen läpi. Olin siihen varautunut ja lääkärin lausunnot olivat jo kädessäni.
Saimme vierekkäiset paikat koneessa. Aamiainen ei ollut yhtä maittava kuin edellisillä kerroilla.
Istanbulissa turvatarkastuksia oli useampia ja eräs tarskastajanainen ei suostunut katsomaan papereitani pyynnöistäni huolimatta, katseli vain tuimasti ja huokaili samalla kun metallinpaljastin liukui pitkin vartaloani. Eivät onneksi alkaneet poistamaan niittejäni.
Istanbulissa odotusta oli saman verran kuin aiemmin, vaatimattomat noin kolme ja puoli tuntia.
Onnistuimme jälleen saamaan vierekkäiset paikat seuraavalle lennolle, hätäuloskäynnin vieressä. Nousujen ja laskujen ajan lähes Memossa kiinni olevasta seinästä kallistettiin istuin työntekijälle. Maisemia ei siis katseltu. Memo nukkui suurimman osan matkasta. Lounasaika. Tämäkin vielä! Herkkusieniä! Jäi siis tämäkin ilo ystävältäni allergian vuoksi kokematta. Olisinpa ajatellut etukäteen.
Siskon mies tuleekin tuota pikaa ja päästään jatkamaan matkaa kohti Jyväskylää halki lumisen Suomen.
Syy miksi nyt palaan Suomeen, ei saa minua innostumaan vaan pelkäämään. Mikä sitten odottaa, liekö loppupelissä hyvä vai huono asia. Se jää nähtäväksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti