Muuttopuuhia, ulkoisesti ja sisäisesti

Kotona Suomessakin vallitsee kaaos. Äiti muuttaa sisään, tytär ulos. Makuuhuone täyttyi laatikoista ja pussukoista. Kyllähän minä tiedän että tyttö tykkää sohvalla nukkua aivan kuten lapsenakin, mutta miten ihmeessä hän on saanut painavan sohvan siirrettyä makuuhuoneeseen? 
Väsyttää. Laskemme tytön sängyn olohuoneen seinustalta alas. Siihen minun on hyvä nukahtaa.

Viikko aikaa hoitaa keskeneräiset asiat. Pesukone tuodaan heti kun tytön kone on vaihtanut osoitetta, samoin sänky. Olisinpa tämänkin arvannut vajaa kaksi vuotta sitten kun myin lähes koko uudehkon omaisuuteni matkaoppaaksi lähtiessäni. 
Iloinen jälleennäkeminen kun talven keskellä löysin toppa-asuni pahvilaatikosta joka astioiden ja paljon muiden lisäksi tuotiin ystävättäreni autotallista. Olo oli kuin jouluna kun availin laatikoita, samoin silloin kun availin itselleni vain pari viikkoa aiemmin Turkista lähettämääni pakettia. 

Kodit valmistuivat niin äidille kuin tyttärellekin, jonka kaunis koti on vain sillan toisella puolella, muutama sata metriä vettä välissämme. 

 SE päivä 

Se tulee väistämättä. Kyllähän se positiivisena pitäisi ottaa. Pelottaa kuitenkin. 
Kävelen bussista kohti pariovia. Kauan ei tarvitse odottaa kun minut pyydetään sisälle pimeähköön huoneeseen. Asettaudun selälleni kovalle pedille. Palelen. 
En muista enää missä järjestyksessä mitäkin tehtiin, mutta ihoni alle ruiskutetaan ilmeisesti varjoainetta. ihoni pinta koristellaan erinäisin kuvioin, jonka jälkeen rintaani työnnetään, ei nyt ehkä rautalankaa, mutta jotain sinne päin. Olen yllättynyt että tämä naisen uloke on niinkin tunnoton vai liekö psyykkistä, pakonsanelema kivunsietokyky avun saamiseksi. Loppujen lopuksihan minua autetaan. Muutaman tunnin odotuksen jälkeen kuvaus aloitetaan asentojani vaihdellen. Lanka rinnassani, josta kolme lasta on elämän eliksiirinsä saaneet, on aivan kuten pitääkin. Tämän päivän työt on tehty.

Vihdoinkin pääsen asettumaan taloksi ja tustumaan huonetovereihini, jotka näiden päivien aikana osoittautuivatkin varsin hauskoiksi naisiksi. Naiset ovat "kohentamassa ulkonäköään". Toiset maksavat tuhansia euroja tästä operaatiosta, toiset "saavat" sen erittäin kilpailukykyiseen hintaan. Huumoria meillä näinä päivinä kyllä riitti. Ja ruokaa. Ja juomaa. Nukkuma-ajan koittaessa Memo oli kovasti pettynyt ymmärtäessään ettei suomalaisessa sairaalassa ystävät, perhekään voi yöpyä. Ei edes käytävillä. 

Oloni oli jotenkin todella rauhallinen, jopa ilman pillereitä. Minun oli hyvä olla. Lääkkeet rauhoittivat lisää. Nukuin levollisesti.

Aamulla vaihdan asua ja sänkyä. Vaaleanpunainen takki, takaa avoinna. Wow! Hyvin nukutun yön ja esilääkityksen vuoksi olen rauhallinen ja naureskelenkin. Nuori mukava mies kärrää minua ympäri sairaalaa. Välillä hänen on kysyttävä puhelimitse "ajo-ohjeita". Vihdoin oikea osoite löytyy ja kolisten minut viedään valoisaan huoneeseen. Nainen tulee heti juttelemaan (olemme hiukan myöhässä), tosin en muista mitä. Hän piti kädestäni kiinni nukutuslääkärin tullessani viereeni. Ehdin vain mainita hänelle ystäväni traagisesta kuolemasta ja hän huikkasi jollekkin: " ei painajaisia aiheuttavaa lääkitystä". 
Saman tien maailma pimeni.

Herätessäni minulla ei tietenkään ollut käsitystä kuinka kauan olin nukkunut. Heräsin meteliin ja valoihin. Muuta en muistakaan. Minulla ei tässä vaiheessa ollut minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka suuresta leikkauksesta oli kyse. Sen kerrottiin kuitenkin kestäneen kauan. Johtuen osaksi siitä, että vartijaimusolmukkeiden pikatuloksia odotettiin. Tulokset olivat hyvät, eikä imusolmukkeita tarvinnut kainalosta ja kädestä poistaa. Selvisin rinnan osapoistolla. 

 
Memo oli jo tovin odottanut. Se hirvittävä väsymys mikä vielä oli, meni ohitse päästessäni huoneeseeni. Kun reilusti alle vuoden vanhana on oppinut kävelemään, ei sitä malta paikallaan pysyä. Niinpä nousin ylös ja ystävääni tukeutuen aloimme kävellä eri puolilla osastoa. 

Veljeni illalla kysyessä missä olen, muistin  (mistä lie mieleeni tulikin) "Suomi-biisin" sanat ja vastasin: "Mää oon kännissä. Missä sää oot". 
Sain naurukohtauksen ajatellessani vaaleanpunaisia ISOJA lökäpöksyjäni, makkaralla olevia sukkiani, rinta kursittuna. Facebook -päivityksessäni tuona päivänä luki: I´m sexy and I know it.
Myöhemmin tajusin olleeni edelleen lääketokkurassa. 
http://www.youtube.com/watch?v=wyx6JDQCslE

Sairaalassa oli hyvä olla. Mieleni oli rauhallinen. En halunnut vielä kotiini. Halusin nauttia tästä rauhasta sisälläni. Kotona odottaa erinäinen paperisota, virastokierros, yms. 
Huoneessani oli kaksi hengenheimolaistani. Ymmärsimme toisiamme. Toinen heistä osoittautui naapurikseni, toinen mahdollisesti lapsuuden ajan leikkitoveriksi kummieni naapurissaTikkakoskella, johon he muuttivat ollessani vielä alle kouluikäinen. 

Mietin laitostumista. Se varmaan voi tapahtua aika nopeastikin. Naapurihuoneen ovella seisoi vartija 24/7. Juttelin vartioitavan nuoren miehen kanssa, joka kertoi halvaantuneensa muistaakseni noin seitsemän vuotta aiemmin, vyötäröstä alaspäin. Kovia on kohtaloita.

Sain pitkitettyä oloani yhdellä lisäyöllä. Lopulta halusinkin lähteä koska naapurini lähti myös. Leikkaava lääkäri Nieminen kävi vielä pikaisesti, kuten tavallisesti, luonani ja totesi mielestäni liian tylysti että "erittäin todennäköisesti sytostaatit alkaa ja tukka lähtee". 
Olo oli todella outo hypätessämme taksiin. En halunnut arkeen. Apteekin kautta oli kotiin tultava. Seuraavana päivänä tossua tossun eteen ja virastokierrokselle. Se siitä levosta. 
Pikkuhiljaa palauduin, jos tässä tilanteessa näin voi sanoa, normaali elämään. Olin loistokunnossa ja iloinen. Ensimmäistä kertaa iltaa istumaan mennessäni ystäväni ja entisen työkaverini kanssa koin olevani aivan väärässä paikassa. Halusin kotiin. 
Lähestyvän ystävänpäivän kunniaksi päätin lähteä pitkästä, pitkästä aikaa rakkaan harrastukseni pariin, latinopartyyn tapaamaan ystäviäni ja tanssimaan. Siellä tunsin olevani enemmän "kotona" kuin kaupungin yöelämässä.

Ihanat ystäväni latinotanssien kautta. Oikealta: Alfredo, Minna, Merja, minä, Samuli

Hiukan pelonsekaisin tuntein odotin lähestyvää jälkitarkastusta, jossa selviää lopulliset tulokset.  Jääkö operaatio tähän vai tarvitaanko kenties lisäleikkauksia, onko syöpä levinnyt. Sekin päivä lähestyy. 

Nyt on aikaa käydä vaikka Tampereella pojan perheen luona. Saamme kyydin poikani suositteleman kimppakyydin kautta. Leenan sanat: "Tapaat juuri sellaisia ihmisiä joita sillä hetkellä tarvitset",  tulevat tuon tuostakin mieleen näiden "ihmeellisten" kohtaamisien myötä. Tällä kertaa tapasin mielenkiintoisen pariskunnan Anskun ja Sepin jotka hakevat meidät kotini nurkalta kyytiin. Matka alkaa iloisin rupatteluin. Tuleehan siinä esille myös elämän tarinoita puolin ja toisin. Kuullessaan sairastumisestani minulle tarjotaan autossa vuoden 2013 rohdoskasviksi nimettyä pakurikääpää teen muodossa. Saan vielä kaksi pientä pussillista sitä jauhettuna, maustettuna mm. lakritsiuutteella ja toisen kumoankin suuhuni saman tien. Hyvän makuinen seos. Sepi lupaa vielä tuoda minulle kilon pussillisen, jonka saankin noin viikon kuluttua mukana myös pieni pipettipullollinen nestemäisenä. 
Lisätietoa pakurikääpästä tämän linkin kautta: https://www.sttinfo.fi/release?0&releaseId=2675880

Tampereella aika kuluu mukavasti lapsenlastani ulkoiluttaessa. Turkkilaisesta kaupasta löydän turkkilaisia granaattiomenia (nar) ja niitä pikkuinen ahmii kirjaimellisesti kaksin käsin. Mummon ja Ian herkkua. Olen Turkista tytölle aiemmin tuonut näitä painavia vitamiinipommeja "omasta" puusta. 
Kuinka ihana on myös pitkän ajan jälkeen tavata myös Ulpu ja Ahmet, entiset kollegani Alanyasta. 


19.2. Eijan päivä. 
Oikein reippain mielin Memo seuranani kävelin jälkitarkastukseen sairaalalle ja hoitajan huoneseen. Kerroin vointini olevan loistava, mutta sytostaatteja pelkään aivan kamalasti. Loistavia uutisia oli hoitajallakin. Ei sytostaatteja. Tuon päivän leijailin. Olin maailman onnellisin! Tulin sädesairaalan kautta koska halusin aikaistaa lääkärin tapaamista voidakseni pikaisesti aloittaa muut tarvittavat hoidot. Sain ajan seuraavaan aamupäivään. Matkalla kotiin tapasin tuttuja ja huomasin olevani sama iloinen itseni kuin aikaisemmin. Juttelin, nauroin. Elämä on ihanaa!

Seuraavana aamuna jälleen astelimme pirteinä kohti sairaalaa. Kerroin lääkärille loistavasta voinnistani. Kaikki on hyvin nyt. Enpä tästäkään onnesta kauan saanut nauttia. Lääkäri suositteli sytostaattia ja se alkaisi seuraavana tiistaina. Vastauksena kysymykseeni hän sanoi samassa tilanteessa suosittelevansa myös tyttärelleen ja vaimolleen tätä pelottavaa hoitoa. Kaikki paperille laittamani kysymykset merkittivät merkityksensä. 

Tätä en toivo enää koskaan näkeväni

Lähdimme kotiin laukussani potilaskortti jolla kuumeen noustessa pääsisin taksilla tai ambulanssilla suoraan ensiapuun. Laukustani löytyi myös maksusitoumus peruukkiin, resepti tupakan lopettamiseen, perusrasvaan, koska iho voi entisestään kuivua ja kortisoniin, joka piti aloittaa sytostaattihoitoa edeltävänä iltana. Kynsilakkaa kynsien suojaamiseen on kotona. Nekin saattaa jopa irrota, kynnet. Matkalla pysähdymme erääseen liikkeeseen, jonka ikkunassa näin kaksi kivannäköistä peruukkia. Sovitin ne pikaisesti. Ei sopinut minulle. Olin aivan uuvuksissa ja kuitenkin olin terve, rintasyöpä poistettu, mutta oloni oli sanoinkuvaamattoman kurja ja sairas.Väsytti. Itketti. Illalla katselin parturoinnin tarpeessa olevia hiuksiani. Olin säästänyt niitä sitä varten, että niillä voin peittää mahdollisesti kaljuuntuvia kohtia. Haroin hiuksiani. Olen monesti valittanut niiden kasvua ja tuuheutta, tosin olen myös ymmärtänyt senkin, että mieluummin kasvaa kuin ei kasva. En halunnut menettää hiuksiani, niin kuin en halunnut menettää jo parhaat aikansa nähnyttä rintaanikaan jota joskus nuorena erehdyin häpeämään. Sillä olen lapseni ruokkinut ja hyvin on toiminut (hyvin myös onnistui saamaan useita rintatulehduksia, kokonaissaldo 11). Näinä kuukausina huomasin rakastavani niin rintojani kuin hiuksianikin. En minä niistä halua luopua, ne ovat osa minua. Nyt näyttää siltä, etten leikkauksenkaan jälkeen kaipaa edes silikoneja. Lääkäri sanoi että minulle suunniteltu lääkitys vie kaikilta hiukset. Kunpa ihmiset oikeasti osaisivat arvostaa itseään enemmän. 

Tulin sellaisella rytinällä alas onnellisuudestani etten uskonut sen olevan oikein mahdollistakaan, tuolla aikataululla joka kesti vain sen verran, että lääkäri sai sanottua olevansa sytostaattien kannalla. Uskon että mielialani vuoksi vastustukykyni heikkeni niin paljon, että lauantaina sairastuin. Laahustin peruukkiliikkeeseen johon olimme sopineet sovitusajan kyseiselle päivälle. Työn ja tuskan takana oli päästä kotiin. Miten ihminen voi tuntea olevansa niin sairas terveenä?
En aloittanut sytostaattihoitoa sovitusti, vaan halusin vielä keskustella lääkärin kanssa, joka pysyi kannassaan. Lääkäri oli luvannut ottaa minut vastaanotolleen ylimääräisenä milloin vain haluan vielä keskustella. Päätimme aloittaa sytostaatit seuraavana tiistaina. Enhän toki halunnut riskeerata mitään. Pikkuhiljaa oloni hiukan kohentui ja yritin sopeutua jo kolmannen kerran muuttuneeseen hoitosuunnitelmaani. 

Torstaina tapasin lapseni ja keskustelin heidän kanssaan hoidon mahdollisista riskeistä. Seuraavana aamuna, vain muutama päivä myöhemmin siitä, kun olin edellisen lääkärin kanssa keskustellut, jätin soittopyynnön ylilääkärille, jonka kuulin olleen ns. mamma-meetingissani, toisin kuin aiemmin tapaamani lääkäri. Ylilääkäri pyysi minut tapaamiseen vielä tuolloin perjantai iltapäivänä. Mamma-meeting oli käynyt läpi tutkimustulokseni. Siinä  mukana onkologian ylilääkäri Jantusen ja parin sairaanhoitajan lisäksi olivat myös radiologi sekä patologi. 
Lääkäri Jantunen oli kovin pahoillaan eipäs-juupas -tilanteesta, pompottelustani ja kertoi pysyttelevänsä alustavassa hoitosuunnitelmassaan, jonka oli alunperin tehnyt radiologin ja patologin kertomusten perusteella. Hoitosuunnitelmaan EI liittynyt sytostaattia. 
Otin esille edellisen lääkärin antamat tutkimustulokset.  Niitä ja paljon muuta kävimme yhdessä Jantusen kanssa läpi. Hänellä ei tuntunut olevan mihinkään kiire vaikka oli myöhäinen perjantai-iltapäivä. Kävi ilmi, että nämä amerikkalaiset tutkimustulokset ovat huonommat kuin meillä täällä pohjolassa. 
Jantunen(kin) jätti pallon minulle mietittäväksi viikonlopun ajan. Olin kertakaikkisen helpottunut tuosta tapaamisesta. Jälleen olin onnellinen! Todellakin. 
Sunnuntai-iltana aloin hiukan hermoilla, josko he maanantaina soittavat ja vielä kerran muuttavat hoitosuunnitelmaa. Soittoa ei kuulunut, sen sijaan soitin Jantuselle, kuten olin luvannut. Ilmoittaessani etten ota sytostaatteja hänen ajatuksensa huomioiden -jos en väärin muista- hän taisi sanoa: "Yesssss". Puhelun jälkeen ilmoittauduin seuraavana päivänä olevaan ammattiliittoni koulutukseen. Lounastauolla aloitin hoitoni ja nappasin ensimmäisen hormonipillerin. 

Menetin työpaikkani (ainakin toistaiseksi) Alanyassa sairauteni vuoksi. Enhän voinut tietää milloin olen taas työkunnossa (lukuunottamatta edellä mainittuja rytinä-päiviäni olen mielestäni ollut työkykyinen koko sairaslomani ajan). Olen kiivaasti katsellut työmahdollisuuksia, tarjouksiakin saanut, mutta haluanko vieläkään jäädä Suomeen?

Myöntää täytyy, että onnellisuuttani hehkuttaessani ja miettiessäni työelämää tässä tilanteessa jolloin pitäisi nyt viimeinkin levähtää, tilanteessa jonka tarkoitus ehkä oli minut pysäyttää ja rauhoittaa, mieleen hiipii pieni pelko, josko tässä sittenkin tilanne muuttuu käänteiseksi. 

Suojelusenkelini

Niin kauan kuin on elämää, on toivoa ja sitähän riittää :)