Nouseva kuu

Yöllä kannattaisi nukkua eikä kirjoittaa. Mitä ilmeisemmin, ei ainakaan nousevan kuun aikana. Teksti voi vaikkapa karata täysin keskeneräisenä.

Napoli 2009

Tiistai aamu.
Raotan varoasti luomiani ja suljen ne uudelleen. Nukahdan. Siitä on aikaa kun olen saanut nukuttua melkein aamu yhdeksään. Olisin voinut nukkua pidempäänkin koska ulkona on aamusta aivan liian kylmä ja tietokoneeni on seonnut. Ohjauslevy ei toimi, ulkoinen hiirikään ei juuri auta. Kursori tekee aivan omiaan. Aukoo sivuja miten sattuu. On muuten hermoille käyvää. Puhumattakaan siitä että molemmat facebook-tilini suljettiin edellisenä iltana. Tein kovasti töitä saadakseni ne uudelleen käyttöön. Google Chromella ne eivät aukea päivien jälkeenkään. "Kirjailijan" unelmapäiviä.

Tuuli tekee ilmasta todella kylmän. Kävelen rantaa pitkin kohti kuvauspaikkaa. Reipas kävely ja auringonpaiste lopulta lämmittää kehoni. 
Siinä penkillä odotellessani omaa vuoroani kietoudun isoon lämpimään huiviin. Sekään ei auta. Lisään tuubi-neuleen huivin päälle.
Kuulen minua kutsuttavan. Nyt on minun vuoroni. Otan laukkuni ja valmistaudun kuvaushuoneeseen. Saan tietää olevani tunnin myöhässä. Tarkistan paperistani ja kyllä vain näin on. Odotusaikana minun on tankattava litra nestettä. Viileä vesi kylmentää kehoni entisestään. Lopulta laitan vielä toppatakkini ylleni. Saman tien joudun siitä luopumaan koska minut ohjataan vieressä olevan verhon taakse. Verhon toisella puolella on odotushuone jossa on paljon ihmisiä. Menen pitkäkseni kovalle sängylle ja pumppaan käsiäni nyrkkiin ja auki, toivoen että sopiva suoni kanyylille löytyy paremmin. Leikkauspuolelta ei vieläkään suositella otettavan kokeita. 
Tämän jälkeen pian alkaakin odotettu ja hiukan pelättykin koko kehon kuvaus. 

Kuvaushuoneessa minulle kerrotaan että varjoaine aloitetaan laittamaan kuvauksen puolessa välissä ja sen alkaessa siitä ilmoitetaan. "Alamme nyt laittamaan varjoainetta". Ensimmäiset kymmenen sekuntia sattui. Sattui niin paljon etten voinut olla sitä kertomatta ääneen -huutamalla "sattuu". Kuuliko sitä kukaan, en tiedä. Olin huoneessa yksin.

Oli aivan käsittämätöntä tajuta miten nopeasti veri virtaa. Kun sain tiedon varjoaineen lisäyksestä, päähäni humahti hetkessä kuumuus, sekunnin murto-osan kuluttua suuhuni (ilman odotettua metallinmakua), samoin haarojen väliin (jotkut luulevat lirauttaneensa alleen). Olihan kokemus. Pelottavakin, jälkeenpäin ajatellen. Kuvauskeikka oli takanapäin. Nyt taas odotellaan ja toivotaan parasta. 

Jalkani ovat kuin jääpuikot mennessäni apteekkiin. 
En ole tavannut lääkäriä pitkään aikaan joten päätän kysyä farmaseutin mielipidettä. Yllätys oli melkoinen kun hän kertoo, että minun on varottava kaikkia tulehduksia. Tässä tapauksessa kyse oli vasemman kyynärpään kivusta, joka on otettava vakavasti. Pari poistettua vartijaimusolmuketta ovat kuulemma olleet suojana mm. sydämeen meneviltä bakteereilta. Tämä tieto hiukan pelotti, olinhan juuri puoli tuntia aiemmin ymmärtänyt miten nopeasti veri kiertää kehossa. Lepoa ja tulehduskipulääkettä kymmenen päivää. Että tämä ainoa harrastus, kirjoittaminen, pitäisi jättää?

Ensimmäinen hoitopäivä

Eilen taas reippaana tyttönä astelin kohti sairaalanmäkeä. Tällä kertaa ihan uutta reittiä. Auringonpaisteessa ja tuulessa. 
Olihan se nyt jotenkin outo ja ikäväkin tunne istua odotushuoneessa kaikkien muiden syöpään sairastuneiden kanssa. Joku on ehkä menossa hoitoon, toinen lääkärille, kolmas ehkä kuulemaan tuloksia. Odotushuoneessa ihmiset silmäilevät toisiaan. Jokainen siellä jo istuva tuntuu huomaavan kaikki paikalle saapuvat. 

Jälleen minut ohjataan kovalle pedille. Laitan pääni omituiselle tyynylle. Kaksi hoitajaa tutkivat tätä hoitoa varten laitetut "tatuointini", niiden avulla he saavat minut joka kerta täsmälleen samanlaiseen asentoon. Jään yksin.

Tokihan minua tämä tilanne kokonaisuudessaan välillä pelottaa. Kovastikin. 
Mietin, miksi hoitoni aloitettiin kaksi ja puoli kuukautta leikkauksen jälkeen, eikä viiden viikon kuluessa, kuten alunperin kerrottiin. Isot, rumat laitteet kiertävät minua. Mitäs jos tukijalka katkeaa ja se harmaa, pyöreä möhkäle tippuu päälleni? Yskittää. En saa liikkua. Kirkkaanpunaiset valot seinillä syttyvät ja sammuvat samantien. Tuona aikana annetaan sädehoito, noin kahdenkymmenen sekunnin ajan. Muuna aikana pedillä ollessani minua taas kuvataan. Tämä toistuu seuraavan kahdenkymmenenneljän arkipäivän aikana.  

Tänään paistaa aurinko, joten ehkä jään siitä nauttimaan Satamakahvilan terassille.