Yksin kotona

Pakkaamista

On kulunut viisi päivää siitä kun runnoimme Memon matkalaukkua kiinni. Minä istuin laukun päällä Memon yrittäessä saada sen vetoketju kiinni. Outoa tämä on kaikkien kokemusten jälkeen, yksinolo. 
Kahteen vuoteen minulla ei ole Suomessa kotia ollut koska se on ollut vuokrattuna. Olen kaivannut sitä niin paljon, omaa rauhaa siellä. No onko nyt kivaa, onko? On ja ei. Tätä hetkeä kuitenkin olen odottanut, omaa aikaa. Nyt sitä taas on.

Kuva: Dmitry Lovetsky, AP Photo

On perjantai, 15.maaliskuuta. Aurinko lähettää lämpöään kotiini. Ulkona on kylmä. Uusi Paavikin on valittu pari päivää sitten. Paavi Franciscus I, Argentiinalainen Jorge Mario Bergoglio. Oikein iloisen ja pirtsakan näköinen Paavi onkin. Onnea hänelle ja koko katolilaiselle väestölle. Onnea koko maailmalle. 

Valitusvirttä kerrakseen

Kello lähentelee yhtätoista. Istun punaisessa aamutakissani miettien, lähdenkö nauttimaan auringonsäteistä pakkaseen ja palelemaan vai jatkanko kirjoittamista. Viime viikot ja varsinkin viime päivät ovat olleet pitkiä ja tuskaisia. On minulla sentään yksi kuvauskeikka takana tällä viikolla. Samalla reissulla "sain" kolme tatuointia. Elämäni ensimmäiset. Niiden tarkoitus on se, että minut saadaan täsmälleen samaan asentoon ensi viikolla alkavissa sädehoidoissa. On tämä vaan käsittämätöntä etten edes tunne sairastuneeni. Varsinkaan enää kun leikkaus on jo takana. Mahtaako tunnetilani muuttua hoitojen alkaessa? Muiden kertoman mukaan luvassa on kovaa väsymystä. Ilman tätä kertakaikkista tympääntymistä, oloni on vallan loistava, vaikka olenkin vielä toipilas. 

Kaukokaipuu on valtava ja voimistuu hetki hetkeltä. Kaksi ja puoli kuukautta olen ollut Suomessa. Tämä tilanne ahdistaa nyt tosi paljon. Sairasloma. Tänne olen "sidottu", olosuhteiden pakosta. Pääasia tietenkin on, että olen pian elämäni kunnossa. Toinenkin pääasia on, minulla on hiukset. Jos toisen lääkärin suunnitelma olisi mennyt läpi, niitä luultavasti ei enää kovin paljon olisi, liekö ollenkaan. Vaikkakin hiusten lähtö on pieni murhe tällaisessa tilanteessa, sen vuoksi että säästyin sytostaattihoidolta ja sain pitää hiukseni näytän nyt lähinnä peikolta. 

Hiukan on huoli myös kirjoitusharrastuksestani. Taidan kärsiä tenniskyynärpäästä. (Onkohan samalla tavoin kipuilevassa polvessani tennispolvi?). Se tästä nyt vielä puuttuisi ettei voisi kirjoittaa tai kävellä. 

Tylsistyttää. Iloisempiin tunnelmiin tuonnempana;)

Iltapäivä

Tyttäreni ilahdutti viestillään ja ehdotti pientä lenkkiä. 
Ei kun toppavaatetta niskaan ja huivia kaulaan. Auringonpaisteesta huolimatta ilma oli kylmä, varsinkin varjossa. Vedin sormiani sykkyrälle hanskoissa ja yritin saada ne hihan sisään lämpiämään. 

Istahdin Satamakahvilan nurkalle odottamaan tytärtäni. Molemmilla oli takana huono päivä. Siinä, keskellä kävelykatua rutistimme toisiamme aiempaa käytöstämme anteeksi pyydellen.
Tästä oli taas hyvä jatkaa. Äiti ja tytär. 
Tyttäreni entisenä kilpaurheilijana vauhditti minua juuri sopivasti punainen poninhäntä puolelta toiselle heiluen. 

Molemmilla oli hyvä olla.

Jyväskylän kevättalvi

Työt kutsuivat tytärtäni. Minä katselin Kuokkalan sillalta sataman suuntaan. Vain muutama päivä sitten istuin siellä ystäväni kanssa. Oli ikävä. Miten tässä näin kävi?
Punaiset lasketteluhousut kahisten lasken alas siltaa ja kurvaan uudelleen Satamakahvilaan. Siellä on mukava lueskella lehtiä, katsella ihmisiä, rupatella tuttujen ja tuntemattomien kanssa ja varsinkin ihan olla vain, auringon lämmittäessä poskia. 
Tuuli vaihtaa suuntaa. Minun on kylmä. Päätän lähteä kotiin, vaikka mielelläni auringosta vielä nauttisin. Onneksi sitä on luvassa tulevinakin päivinä.

Kohta on aika vaihtaa punainen aamutakki ylle ja hipsiä naapuriin. Tänään on tarkoitus saunoa seinän takana olevan ystäväni luona. Pitkästä aikaa. Ehkäpä vihdoin kuulen milloin ystävälläni on loma ja pääsemme aloittamaan vuokra-asunnon etsinnän Espanjasta tai Italiasta. 

Paljon olen Italiassa ollut, kirjoitellutkin pöytälaatikkoon. Haluan tehdä sen uudella tavalla. Istua auringossa asuntoni puutarhassa, kahviloissa, piazzoilla tietokoneeni ja espresso-kuppi edessäni. Toscanan auringon alla ja vähän muuallakin. 

(Tosin haluanko pysyä pois rakastamastani asiakaspalvelusta tai myynnistä. Matkaopas... Tai ehkä minusta tulee kiinteistökuningatar... Ehkä tämäkin aikanaan selviää).