Suuria ilon ja pelon hetkiä

ILON HETKIÄ

Super captain Haydar

Super captains
(erinomaisia kuljettajia)
Se mukava tapahtuma, josta aiemmin mainitsin, tapahtui Aleksin baarissa istuessani. Huomasin Deturin bussin tulleen hakemaan asiakkaita Azalea-hotellista. Bussi parkkeerasi tien toiselle puolelle ja luonnollisesti katsoin ovatko opas ja kuljettaja tuttujani. Kuinka ollakaan, LEMPIKULJETTAJANI Haydar tuli autosta ulos. Juoksin tien yli kovaa vauhtia, hapsut inkkarisaapikkaissani heiluen, häntä halaamaan. Halauksesta ei meinannut loppua tulla, ei millään. Pakkohan hänen lopulta oli jatkaa matkaa asiakkaidensa kanssa kohti Antalyan lentokenttää ex-kollegani Fannyn kanssa.


Viime vuonna, eräänä aamuna herätessäni vatsani ei voinut oikein hyvin ja oloni oli todella omituinen. Lähdin kuitenkin pitämään info-tilaisuutta asiakkailleni. Tämän jälkeen lähdimme kaupunkikierrokselle, jonka pidin ensimmäisen kerran yksin. 
Päivä oli mielettömän kuuma. Ollessamme Kale-kukkulalla bussin ilmastointilaitteista alkoi valua kondenssivesi ensin takapenkkiläisten päälle ja kohta joka penkin yläpuolelta. Bussi pysäytettiin. Kuljettaja reppana yritti kovasti siivota sotkua. Soitin pikimmiten toimistoon saadaksemme uuden auton. Tunti siinä vierähti ennen kuin uusi auto tuli. Kaupunkikierros jatkui, sen jälkeen menimme vielä lounaalle Damlatas-ravintolaan. Oloni oli vieläkin omituinen, ajattelin sen kuitenkin johtuvan kuumasta päivästä ja tästä vastoinkäymisestä. Nainen, joka kysyi korvauksia mustan mekkonsa sotkeutumisen vuoksi, lopulta halasi minua ja kiitteli hyvästä kaupunkikierroksesta.
Ennen kotiin paluuta menin käymään toimistolla. Matka kotiin ei ollut pitkä, mutta olin väsynyt kävelemään joten raahauduin bussiin numero 1. (Bussi nro1 kulkee koko päivän Ataturk-katua edestakaisin, bussi nro2, 25m:n katua, bussi nro3, 35m:n katua. Maksu 1liira, 25 kurusta)

Tunnelmaa paikallisbussissa

Kotiuduttuani mittasin kuumeen. Ensimmäisen lapsen saatuani 28 vuotta sitten, sain rintatulehduksen, tuolloin mittarilukema on ollut samaa luokkaa, yli 39 astetta kuumetta.
Tunsin oloni todella sairaaksi. Soitin lääkärillemme, joka myös on Haydar ja hän puhuu englantia toisin kuin kuljettaja. Puheluun vastatessa selitin englanniksi millaisia oireita minulla on. Hän ei ymmärtänyt. Selitin uudelleen. Jälleen hän sanoi, "Eija, I don´t understand", sitten hän katkaisi puhelun. Ihmettelin. Olin väsynyt, joten ajattelin soittaa lääkärille uudelleen seuraavana päivänä, joka onnekseni oli vapaapäiväni.
Aamulla huomasin turkkilaisen kollegani istuvan asuntolamme puutarhassa. Pyysin hänen apuaan. Hän otti puhelimeni, valitsi sieltä numeron lääkäri Haydarille, saman numeron johon illalla soitin. Kun puheluun vastattiin, Ömer, kollegani, katsoi minua hymyillen ja totesi, "Eija, ei tämä ole lääkärin numero". Puhelu siis meni kuljettaja-Haydarille, eikä samannimiselle lääkärille. Ilmankos hän illalla katkaisi puhelun, koska ei hän todellakaan ymmärtänyt mitä yritin selittää. 


Eilen neljän tunnin itseni paahtamisen jälkeen, astelin punaisen, ison huivin verhoamana kohti terziä, eli räätäliä, jonne olin aamulla "fiksattavaksi" vienyt uuden mekkoni. Koko päivän olin ollut todella, todella väsynyt edellisyön latinoillan vuoksi. (Vieläkin kärsin kipeästä kaulasta bachata-taivutuksien vuoksi). 
Mieleni piristyi välittömästi kun naurussa suin kävelimme kohti toisiamme, minä ja super captain Ömer. Hän oli töissä, minä en. Voi näitä ilon hetkiä!


Kaikenlaista opastyössä sattuu ja tapahtuu. 
Ömer oli kuljettajani eräänkin kerran. Viimeisin kerta oli kuitenkin mieleenpainuvin.

Super captain Ömer

Bussissa oli noin 50 norjalaista, joita veimme lentokentälle. Istuin, kuten aina, oppaalle tarkoitetulla paikalla, kuljettajan oikealla puolella. Takanani istui nuoripari. Matka alkoi olla lopuillaan ja tuota pikaa saavumme määränpäähän. Mies takanani kysyi, kuinka kauan matka vielä kestää. Kerroin että vain noin 15 minuuttia enää. Meni ehkä kymmenisen minuuttia kun tyttö kysyi, kuinka kauan vielä. Noin viisi minuuttia, vastasin. Minuutin kuluttua tyttö takanani teputti jalkojaan lattiaan vimmatusti ja kirkaisi, "en kestä enää. PYSÄYTTÄKÄÄ!" 
Tajusin heti että nyt on tosi kyseessä. Sanoin Ömerille sen verran painokkaasti, että hänkin ymmärsi, "DUR!" (pysähdy)
Ovi auki, minä ensimmäisenä ulos, nopeasti pois tytön tieltä. Tyttö astui raput bussista kääntyi ympäri, suoraan kuljettajaan päin, veti kiireesti jo hiukan kastuneet pöksyt nilkkoihin ja teki tarpeensa. Sen verran oli tilaa tytön ja bussin rappusten välissä, että pääsin kohtuullisen nopeasti näkösuojaksi. Lentokenttä oli muutaman sadan metrin päässä.
Ömer oli ns. aitiopaikalla, muista bussissa istuvista en osaa sanoa, kuinka moni tapahtuman näki. Kohtuullisen hyvinvoivana tyttö kuitenkin jätti bussimme meitä kovasti kiitellen. Ömer totesi: "Tulva!"

Punainen vaate

PELON HETKIÄ
Ajattelin eilen, ihan vain "vaihtelun" vuoksi lähteä rantaan ja matkata pikkukatuja pitkin. Kuinka ollakaan, joku nuori juippi harmaalla autolla ajaa vastaani kovaa vauhtia ja aivan kuin olisi autonsa hallinnan menettänyt. Auto näytti hiukan heittelehtivän. Luulin hänen ajavan päälleni. Pelästyin todella.
Kyllähän minä tiesin hänen näkevän punaista minut nähdessään, en kuitenkaan luullut että se vaikuttaa niin paljon. 


Tullessani vuosi sitten Alanyaan, ajankohta oli sellainen, että väkimäärää oli moninkertainen normaaliin noin sataantuhanteen verrattuna. Ensin ajattelin, että täällä ei osata ajaa, kuten ajattelin ensimmäisillä Italian matkoillanikin. Ajatukseni kuitenkin on muuttunut. He nimenomaan osaavat ajaa (poikkeuksiakin on), koska autojen ja muiden tiellä liikkuvien määrään nähden kolareita en ole montakaan nähnyt. Kaikkia ei tosin julki tuodakaan. 


Olin jälleen kerran palauttamassa norjalaisia lentokentälle. Ensin ajoimme kuljettaja nro1:n kanssa Obasta hakemaan asiakkaita. Siitä hotellista tulee vain yksi pariskunta. Vai tuleeko? Ei kuulu, ei näy. Luvattoman paljon myöhässä, tulevat kuitenkin. Selvitin heille, että info-kirjassamme sanotaan, että hakuaika hotelleilta voi olla 15 minuuttia etuajassa tai myöhässä. Jatkossa olisimme siis  myöhässä. Kiersimme keräämässä asiakkaat eri hotelleista ja viimeisellä hotellilla bussia tulee kuljettamaan kuljettaja nro2. Mukava mies, joka on useinkin ollut kuljettajanani. Oikein ablodien kera toivotamme noin 50 norjalaisen kanssa kuljettaja nro2:n tervetulleeksi.
Depillä, paluukuljetuksilla, oppaat eivät paljon puhu, koska asiakkaat usein haluavat levätä ja usein kuljetukset ovat myös yöaikaan. Nyt tosin oli aamu. Tässä liikkuvassa maisematoimistossani teen myös paperitöitä. Toimistotöihini keskittyessä, bussi teki äkkinäisen liikkeen jota ihmettelin. Nro2 vain nauraa. Puistelen päätäni todeten "Allah, Allah". 


Seuraava pysähdyspaikkamme on Side. Odotamme kahta henkilöä. Todellakin odotamme. Tai lähinnä asiakkaat odottavat ja minä etsin puuttuvia henkilöitä ympäri hotellia, sisältä ja ulkoa. Aikataulu alkaa nyt pahasti pettää. 
Oppaalla on tietty aika, minkä hän voi asiakasta odottaa. Ellei heitä näy, on tarkistettava huone ja tehtävä erinäisiä dokumentteja. Huoneen puhelimeen ei vastattu, joten menen henkilökuntaan kuuluvan henkilön kanssa tarkistamaan onko asiakas huoneessa, aivan kuten on opetettukin. Huoneeseen saavuttuamme huomaan, että kukaan ei olekaan lähdössä kotiin. Kaikki tavarat ovat hujan hajan. Dokumenttien teon jälkeen kehotan ulkona olevia asiakkaita palaamaan bussiin, jossa kovasti pahoittelen sitä, että joutuivat odottamaan. Matkamme jatkui siis ilman paria norjalaista.
Toimistolta sain tiedon, että norjalaisten lento on kaksi tuntia myöhässä. Mikä helpotus minulle. Jälleen mikrofonia apuna käyttäen, informoin asiakkaat, jotka eivät ole millänsäkään. 


Enää ei ollut kiire. Pysähdyimme aivan lähellä olevalle Arsemian taukopaikalle. Siellä asiakkaat voivat nauttia vaikkapa päiväkahvit. Minäpä en sillä hetkellä enää nauttinutkaan. En mistään. 
Nro2 pysäyttää parkkipaikalle, hyppää nauraen autosta ulos -alkoholille haisten! SHOKKI!

Arsemia. Minä kahden harjoittelijani ja kuljettajan kanssa.
Kuvan henkilöillä ei ole mitään tekemistä tapahtuneen kanssa.

Pysähdyspaikalla on muutama muukin busseistamme, samoin kollegojani. Ilmoitan heille, MINUN MATKANI EI TÄSTÄ JATKU NRO2:N KANSSA!!! Bussissani on myös pari vauvaa.
Soitto toimistoon. Norjalaisten iloksi informoin, että voivat hakea alkoholittoman virvokkeen liikkeestä ja kerron kun on aika lähteä.


Taukopaikan pomo tulee luokseni keskustelemaan tilanteesta. Mistä lie kuullut tapahtuneen.  Odotusta. Hälinää... Norjalaiset kuitenkin ovat tyytyväisiä. 
Hieno auto kaartaa pihaan. Bussifirman pomo ja KULJETTAJAMME NRO3!
Tässä vaiheessa nro2 oli jo kaukana näkymättömissä, pellolla juoksemassa tavaroineen. En tiedä minne.
Kerään tämän ihanan ja sopeutuvan kansan bussiini. Esittelen jälleen uuden, kolmannen kuljettajamme, kerron myös rehellisesti edellisen kuljettajan sairastumisesta. Eihän terve ihminen tee kuten hän.
Tilanteen purkauduttua päälleeni ryöpsähtää konkreettisesti tietoisuus oppaan valtavasta vastuusta. Se onkin yksi tuhansista syistä, miksi sitä työtä niin paljon rakastin. 


Matkasta Antalyaan on puolet jäljellä. Ilman pysähdyksiä matka kestää vajaa kaksi tuntia. Montakohan meillä oli tuohon mennessä kulunut.. Esimieheni soittaa ja haluaa kuulla mitä on tapahtunut. Suomenkieltä norjalaiseni eivät ymmärtäneet. 
Vihdoinkin perillä! Kaiken tämän jälkeen en todella mainitse sanallakaan tipistä kuljettajalle (ja todellakin vain kuljettajalle), kuten yleensä aina teemme. Kuljettaja on pahalla tuulella. Toivotan asiakkailleni mukavaa ja turvallista kotimatkaa. Bussissa huomaan asiakkaan jättäneen kuljettajan viereen yhden liiran. Käännän tippiboxin oikein päin, laitan liiran siihen. Kuljettaja palaa autoon, huitaisee vihaisena tippiboxin liiroineen ikkunaan. Tämäkin vielä!
Kuljettaja lähtee ajamaan, minä kyydissä. Mihin hän minua vie??? MINÄ olen menossa arri-puolelle, ottamaan uudet suomalaiset vastaan! Ei, hän menee toimistolleen tai tallille.. EI KÄY! ARRIPUOLELLE ÄN YY TEE NYT! Hän ottaa puhelinsoiton, tekee uukkarin ja lähtee viemään minua arripuolelle. 
Se ei kuitenkaan ole ihan yksinkertaista, vaikka ollaan lähellä. Liikenne ei kentällä tahdo edetä mihinkään suuntaan. Nyt on kiire, nyt on kiire. Suomen lento on laskeutunut jo jokin aika sitten. Otan tavarani autosta, juoksen loppumatkan, etsin uuden bussini, laitan tavarat sinne, joku on tuonut tervetuliaismateriaalini.. mistä löydän.. löydän, haen arrilistani josta näen omat asiakkaani. Muutama syvä huokaus.

Toivotan asiakkaani, noin 50 suomalaista lämpimästi tervetulleeksi tänne missä aurinko paistaa. 
Hymyssä suin. Ja se hymy ON aito.


Asiakkaani ovat iloisia ja saan hyvän alun paluumatkalleni Alanyaan. Asiakkaat pääsevät heti kokemaan jotain erilaista. Liikenne kentällä on kaaos. Ennen näkemätöntä minullekaan. 
Autot sikin sokin. Isot ja pienet. Pillit soi. Lökäpöksyisiä vanhempia miehiä, huivipäisiä naisia pitkät kaavut päällä on siellä täällä, nurmikoillakin picnicllä... 
Meillä autossa on hauskaa. Pääsevät heti, ei niinkään turkkilaiseen, vaan itämaiseen tunnelmaan. Myöhemmin matkalla tiedon saatuani, kerron heille mistä se kaaos johtui. Ihmisiä oli tulossa ja menossa pyhiinvaellusmatkalle Mekkaan.


Kaipaan rakastamaani työtä todella paljon!