Erään tarinan loppu

Täsmälleen kuusi ja puoli kuukautta on kulunut kun tapahtumat alkoivat vyörymään. 

Lokakuussa 2012 raiskauksen seurauksena löysin ystäväni itsemurhan tehneenä kotoaan Turkissa. Puolitoista kuukautta, joka päivä, hoidin siihen liittyviä asioita.  Matkalaukussani ystäväni hankkimia tuliaisia lapsilleen, tulen neljän viikon lomalle Suomeen maanantaina joulukuun kolmas päivä. Olin onnellinen päästessäni lasteni luokse ja toivoin, että voin unohtaa tuon järkyttävän tapahtuman. Sunnuntai yönä tunne patin rinnassani ja maanantaina olenkin jo gynekologilla. Tiistai on syntymäpäiväni ja silloin menen mammografiaan, ultraan ja rinnastani otetaan kolme koepalaa. Joulukuun neljästoista saan murskaavan tiedon, rintasyöpä. Asuntoasioiden järjestely tekee niin kiireiseksi, että en kertakaikkiaan ehdi sairastaa. 

Palaan Alanyaan viikoksi joulukuun viimeinen päivä. Ystäväni luja halaus kaataa minut suorilta jaloilta päin kivimuuria ja lyön pääni sen kulmaan. Metalliniitit takaraivossa palaan Suomeen tammikuun seitsemäs päivä. 

14. tammikuuta menen sairaalaan sisälle ja seuraavana päivänä on rintasyövän leikkaus. Tämän jälkeen alkavat hoidot.

Viime kuukausina olen kärsinyt tenniskyynärpäästä ja todennäköisesti polven kierukka vaurioitui liukastuessani. 

Kaksi viikkoa sitten jouduin ryöstetyksi Helsingissä.

******************************

Hoitaja kysyi minulta joskus: "onko sinulla ketään kenen kanssa jakaa näitä asioita?", vastasin että jos haluan, pystyn juttelemaan mistä tahansa, kenen kanssa tahansa, kuka "reppana" sattuu vastapäätä olemaan. 

Tämä kysymys jäi kuitenkin mietityttämään ja ymmärsin olevani yksin sairauteni kanssa. 

Onhan minulla perhe, mutta perhettä en ole halunnut asialla rasittaa, erityisesti lapsiani. Heillekin lokakuun aiheuttama kärsimykseni on tuonnut tuskaa. Siskolleni ja veljelleni olen joskus purkautunut.

Mihin ovat kaikonneet ne kaikista läheisimmät ystävät? Jollakin on kovasti ollut kiireitä viime kuukausien aikaan, toinen kertomuksensa mukaan saattaa katsoa viestit tai soitot puhelimesta kerran viikossa, jos silloinkaan. Onko ystävyys sitä, että kun todella tarvitsee toista, ei ole aikaa tai halua tavata, ei edes sitä yhtä ainoata kertaa näiden kuukausien aikana kysymystä, "miten voit"? Aina en ole halunnut enkä varsinkaan jaksanutkaan vatvoa asiaa, eikä ole ollut tarvettakaan, mutta se tunne, että joku olisi lähellä. Ehkä minä olen ymmärtänyt ystävyyden väärin. 

******************************

Eilen jälleen istuin penkillä puristusside käsivarressani. Ihme kyllä tällä kertaa verikoe onnistui kärsineistä verisuonistani huolimatta. Nyt istun bussissa sekavin ajatuksin matkalla sädesairaalaan. Toivon hartaasti sen todellakin olevan koko elämäni viimeisin kerta. 

Odotushuoneessa istuu minua hiukan vanhempi, nyt sairaseläkkeellä oleva hyväkuntoisen näköinen nainen. Vaihdoin eilen hänen kanssaan muutaman sanan. Tänään hän kertoo haimasyövän on uusiutuneen. Sytostaatit eivät enää auta ja ainoa hoitokeino on yrittää sädehoitoa. Mitä sen jälkeen tapahtuu, hänellä ei ole tietoa. En löydä sanoja. 

Kuulin erään naisen eilen sanovan, että saatetaan ajatella, että ilman sytostaattihoitoja ei olekaan "oikea" syöpäpotilas. Olen aiemminkin kertonut ajatuksistani siitä, onko juuri minulla oikeus siihen miltä sairaudessani olen säästynyt. 

"Kell´onni on, se onnen kätkeköön". Näin en ole toiminut, eikä mielestäni näin pitäisi kenenkään toimia. Iloisuus ja onnellisuus on tarttuvaa. Joskus on käynyt niinkin, että kirjoittaessani onnellisuudestani, eteeni on tullut ikäviä asioita; lisäkuvauksia, verikokeita, liukastuminen jne. 

Monella on pelko kostosta. Se on käynyt mielessä minullakin. Olen tehnyt suuria päätöksiä elämässäni, ottanut riskejä, isoja valintoja. Oliko sairastuminen kenties kosto valinnoistani? Mistä nämä ajatukset saavat alkunsa? Muistan lapsena jossakin kuulleeni, "Jumala heittää kuuman kiven niskaan". 

******************************

Minut kutsutaan viimeiseen sädetykseen. Hoitajat hymyilevät ja kylmin käsin asettelevat minut oikeaan asentoon. Yritän tyhjentää ajatukseni kuulemastani kohtalosta. "Aloitetaan sitten". Jään yksin huoneeseen. Suljen silmäni ja toivon ettei minua ala yskittämään kuten parina aikaisempana kertana. Liikkua kun ei saa. Seinällä olevissa lampuissa syttyy kirkkaan punaiset valot sädetyksen ajaksi. Kaksi kertaa kaksikymmentä sekuntia. 

Lähtiessäni hoitaja toteaa pontevasti: "Täällä ei enää nähdä". Niin ihania kun hoitajat ovatkin, en todellakaan halua heitä samoissa merkeissä enää tavata. 

Odotushuoneessa odotan lääkärin kutsua. Ahdistus iskee. Silmät kostuvat. TÄMÄ on SE hetki. Millainen on elämäni kahdenkymmenen minuutin kuluttua tai kahden päivän tai vuoden kuluttua? Totuuden hetki on aivan käsillä. 

Istun tuolille ja kysyn heti tuloksia kuvauksista ja verikokeista. Luusto on hyvässä kunnossa. Uudelleen kuvatussa lisämunuaisessa oleva löydös on hyvänlaatuinen. Eivät kuulemma vaadi jatkotoimenpiteitä. Verikokeetkin ovat kunnossa. 

Itku tulee. Helpotuksesta. Ymmärsin tämän tilanteen olleen suurempi stressi kuin kuvittelinkaan. 

Lääkäri tutkii rintani, eikä tunne poikkeavaa ja haavakin paranee hyvää vauhtia. Ei haittaa vaikka toinen rintani on sädetyksen vuoksi ruskettuneempi kuin toinen, ei haittaa haavakaan, ei myöskään se, että siinä on monttu, se voisi olla paljon suurempi. Nyt tuntuu siltä, että korjausleikkausta tuskin tulen tekemään siitäkään huolimatta, että voisin saada maailman kauneimmat rinnat. Sairaalapäivämaksulla. 

Näin pari viikkoa sitten unen. Valtava, todella valtava lumivyöry, joka näytti enemmän tsunamilta, lähestyi meitä. Aivan viime hetkellä ennen iskua, äitini rauhalliset ja hymyilevät kasvot ilmestyivät uneeni. Heräsin. 

Juuri nyt, tällä minuutilla ymmärrän unen.  Ehkä kaikki paha on nyt ohitse. 

Sekavin ajatuksin kävelen ulos. Viimeisen kerran. Olenhan minä onnellinen, totta kai, mutta miksi en koe sellaista valtavaa onnen tunnetta? 

Kävelen ja mietin. Ilmoitan lapsilleni pitkästä aikaa hyvät uutiset. Hymy nousee huulilleni. Heilautan hiukset pois silmiltä ja jatkan matkaa taakseni katsomatta.

Omat jalat -ne vievät eteenpäin

Kuvauksia ja lisää piikkejä

Kello soi 6:45. Espresson puuttuessa olin illalla etsinyt kahvinkeittimeni kaapista ja ladannut sen ystäväni kahvilla. Kahvia odotellessa käyn aamupesulla. Teen pikaisesti smoothien rasvattomasta rahkasta, puolikkaasta banaanista, säilyke ananaksesta sekä appelsiinitäystuoremehusta. Auringonkukan siemenet on loppu. Paketissa on vielä ripaus seesamin siemeniä.

Taksi tulee seitsemältä oven eteen. Sädesairaalaan mennessä olen aikataulussa. Sädetys on nopea, kuten aina. 
Nokka kohti Kyksiä. Matka menee yllättävän nopeasti rupatellessa. Taukopaikalta otan mukaan kuljettajan tarjoaman kahvin. 

Soitan ystävälleni Kuopioon. "Sisäkkö" ei vastaa puheluuni. Nukkuu tietysti. Entinen asiakkaani opasajoilta, nykyinen hyvä ystävä. Jätän vastaajaan viestin: "Minna, herätys, herätys, herätys". 

Harmaata, kuin syksy. Vettä sataa ja tuulee. Taksi jättää minut sairaalan pääoven eteen puoli kymmeneltä ja palaa takaisin Jyväskylään. Odotan ystävääni remontin keskellä olevassa kahviossa ja katson papereistani mihin minun pitää mennä. Minna soittaa huohottaen puhelimeen ja kertoo tulevansa sisälle ihan pian. Odotan, vaikka pitäisi jo olla ilmoittautumassa. 
Ensimmäistä kertaa en ole yksin sairaalalla. Tuntuu ihanalta nähdä ystäväni. Edellisestä kerrasta onkin jo vierähtänyt lähes kolme kuukautta. 

Kauan meidän ei tarvitse odottaa kun minut kutsutaan sisään. Hiljaisen oloinen mieshoitaja sanoo, että ystäväni voi mukaani. Myös tämä hoitaja etsii ja taputtelee suoniani. Pieni, ohut suoni löytyy kämmenselästä. Pieleen meni. Neljän päivän takaisen lävistysreissuni muistaen alan lähes vaatia anestesialääkäriä. Hoitaja on kuitenkin sitä mieltä, että se voi olla hankala toteuttaa ja kuvaus voi sen vuoksi jäädä tekemättä, joten päätän antaa hänelle toisen mahdollisuuden. Loistava pistäjä! Hän saa kuin saakin neulan oikein kyynärtaipeeni suoneen. Radioaktiivinen aine ei tunnu miltään. Homma ohi. 

Säteilen väsyneenä autossa odottaen kunnes Minna palaa kaupasta. Vettä pitää juoda aineen kehosta poistumisen vuoksi. Katson puolitoista vuotta vanhaan Picasso-kenkäpussiini, muovikassiin, joka matkasi viikkoa aiemmin Alanyasta Kuopioon. Siellä ovat muutamat sandaalit ja jokunen vaatekappale. Kesä saa tulla.
Minna häärää keittiössä. Kahvi ja italialaistyylinen leipä, ciabatta, maistuu todella hyvälle. Kaksi ja puoli tuntia kuluu liian nopeasti. 

Sairaalalle palatessa pääsen nopeasti kuvaushuoneeseen. Nuori mies selittää mitä luuston gammakuvauksessa, eli luuston kartoituksessa, tapahtuu. Painavan näköinen, iso kameralevy on kasvoistani vain ehkä noin 15 sentin päässä. Ensin tehdään kokeilu. Levy, siis kamera, tulee kohti kasvojani ja suljen silmäni etten näe kuinka lähelle se tulee. Jostain syystä aukaisen silmäni ja säikähdän laitetta, vaikka tiedän sen olevan lähes kiinni nenässäni. Suljen silmäni uudelleen ja yritän olla ahdistumatta tilanteesta. Kierukkavammainen polveni ei tykkää asennostani, eikä tenniskyynärpääni. Saan tyynyt molempien polvieni alle ja tältä osin oloni helpottuu huomattavasti. Minna istuu ja vitsailee vieressä. Sen ajan, kun kamera kuvaa kasvojani, hän on hiljaa. Yritän olla rentona, silmät kiinni. Päätä ei saa liikuttaa. Yskittää vietävästi ja yritän nieleskellä sen tunteen pois. Taustamusiikki soi aavistuksen liian hiljaa. Musiikin myötä palaan hetkeksi Alanyaan. 

Kameran liukuessa kasvojeni edestä alemmaksi, sain minäkin jo puhua, kunhan en liiku. Uskomatonta miten joku voikin liikkua niin hitaasti.
Yritä siinä sitten olla purskahtamatta nauruun kuunnellessasi savolaista selostusta mikä kohta milloinkin on kuvattavana ja miltä se näyttä. Kuvaus kestää puolisen tuntia. 
Hoitaja näyttää valmiit kuvat tietokoneen ruudulta ja kertoo mitä niissä näkyy ja mitä niistä voidaan saada selville. Hän myös kertoo lääkärin katsovan kuvat heti ja tarvittaessa jatketaan. Saan myös kuulla virtsarakkoni olevan aika lailla täynnä. Olen samaa mieltä. 
Minut kutsutaan huoneeseen uudelleen. Kolmatta kuukautta ollut kyynärpääni oli aivan kuvausalueen rajalla, joten molemmat kyynärpäät kuvataan uudelleen. Nyt voin istua jakkaralla, kädet aseteltuna kuvattaviksi. Voi luoja että voi olla hankala olla liikkumatta tietyssä asennossa, raajat tai mikä tahansa, aseteltuna tiettyyn asentoon. Tällä kertaa kuvaus ei kestä kauan. 

Osastosihteeri tilaa minulle taksin. Joudun odottamaan yli tunnin, koska kimppataksiin saattaa tulla ehkä tai kenties mahdollisesti muitakin Jyväskylään meneviä. Mielenkiintoista olisi tietää, kuinka moni sairaalalta pääsee tunnin varoitusajalla lähtemään, tietämättä etukäteen. Odotusaika saisi olla maksimissaan tunnin, kertoo kuljettaja. 

Saan vapaasti valita mihin autossa istahdan. Katson kahdeksan hengen "matkustajaosastoon", johon pyörätuolikin helposti sopisi. Päätän mennä "repsikan" paikalle. Jos olisin julkisella kuljetuksella, en saisi mennä pienen lapsen viereen. Jos taas istuisin naisen viereen, olisi ehkä kysyttävä: "Anteeksi rouva, oletteko kenties raskaana?", seuraava, "entä te, arvon rouva, oletteko mahdollisesti raskaana?" jne.
Tälläkään matkalla ei nukkumisesta tule mitään. 

Kauppalappua kirjoittaessa meinaa jo espresso unohtua. 

On se komiaa mennä aivan Lidlin pääoven eteen isolla taksilla mittarin näyttäessä noin 250 euroa. Ja kun tulen takaisin, taksi on yhä siinä."Luontaisetu".
Elämän pieniä nautintoja :D

Illalla puhelimeen vastatessani, puolitoista vuotias pojan tytär hihkaisee luuriin: "mummo".

Nyt on keskiviikkoaamu kello 2:30. Olisi syytä nukkua jaksaakseni taas verikokeisiin ja sädetykseen. Naurulokkien ääniin toivotan hyvää yötä.

Itku herkässä

Tänään, 19.4. on tasan vuosi siitä, kun palasin sinne missä aurinko paistaa, Alanyaan. Nyt itku silmässä (taas) istun miettien, mitä ja miten kirjoitan. Oikea käsi sentään toimii muutaman "neulauksen" jälkeeen ja pystyn kirjoittamaan.

Viime päivien herkistyminen jatkuu. Eilen niin "reippaana" tyttönä kirjoitin, että tuleva kipu ei pelota. Toisin kävi. Ei minua piikit pelota, vaan paineella verisuoniini suihkuava varjoaine. Viikko aikaisemmin verikokeen ottaja kehui kuinka minulla on hyvät suonet. Kuinkas nyt kävikään...

Kerron hoitajalle, että vasen puoli on leikkauspuoli, eli kanyyli on laitettava oikeaan käsivarteen. Hoitaja aloittaa valmistelut. Hups! Neula lävisti suonen kokonaan, joten kanyylia ei voitu tähän hyvään suoneen laittaa. Hoitaja meinaa, että vasenta kättäkin voi käyttää. Vaikka minulta ei kädestä poistettu imusolmukkeita, vaan kaksi vartijaimusolmuketta kainalosta, kuulemma verikoetta, eikä myöskään verenpainetta saa ottaa vasemmasta kädestä. Vain hätätapauksessa. Hänen pitäisi se tietää. Kävin tosi herkillä jo tässä vaiheessa. Nuori naislääkäri tulee ja lävistää toisen ison suonen ja veri suihkuaa ja sotkee vaatteeni. Ei siis kanyylia tähänkään suoneen. Anestesialääkäri tulee paikalle ja ensimmäisenä varmistaa, että oikea puoli ei ole leikkauspuoli. Hän vihdoin onnistuu ja laittaa kanyylin oikean puoleiseen kämmenselkään. 
Oli tupakkatauon paikka. (Kerroinhan, että lopetus on mennyt pieleen tällä erää?)
Soitan siskolleni ja itkettää koko tilanne. Viimepäivien itkeskelyt uskoakseni johtuvat myös hormonilääkityksestä, mutta toki viimeinen puolivuotta ovat olleet kova koettelemus. 

Palaan takaisin odotushuoneeseen. Minut kutsutaan kuvattavaksi. Korvakorut ja kaulakoru on jätettävä pukuhuoneseen, paidan saan pitää, farkut pitää laskea lanteille. Sitten vain pedille selälleen ja kädet ylös. Hoitaja kertoo että kuvaus tehdään ensin ilman varjoainetta, jonka jälkeen lääkäri katsoo kuvan ja päättää tarviiko varjoainetta laittaa. 
Kamera pyörii ympärilläni. "Vetäkää henkeä sisään ja pidättäkää hengitystä. Saa hengittää". Toimin ohjeen mukaan. Tulee tauko ja tiedän, että lääkäri tutkii kuviani. Katselen lamppuja. Välillä suljen silmäni, yritän rentoutua hengittämällä nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Muistan, että näin piti tehdä kuvauksen aikana, joten teen nyt vain kolme kertaa välttääkseni hyperventilointia. 
Hoitaja tulee kertomaan että kuvaus on tällä selvä, eikä varjoainetta tarvita. Taas pääsee itku. 
Suoneni ovat joidenkin mukaan heikentyneet tai vaikeasti löydettävissä pistojen vuoksi ja nämä kolme pistoa siis olivat turhaan. Miten käy ensi viikolla, mistä löytyy sopivat suonet uudelle kanyylille?
Ihmettelen, onko aika niin kortilla, että kanyylia ei voi laittaa siinä vaiheessa, kun ollaan varmoja että niillä on käyttöä. 

Menen sairaalan kahvioon. Olen väsynyt. Istun siellä jonkin aikaa. Astelen alamäkeä pitkin sädesairaalaan. Käyn kysymässä, jos minut voitaisiin ottaa sädetykseen vaikka olen pari tuntia liian aikaisin. Uupuneena istun penkille odottamaan vuoroani. Odotushuoneeseen saapuu rouva, miehensä ja tyttärensä kanssa. Tapasin heidät odottaessani pääsyä kuvauksiin ja nyt he tulivat kuulemaan vastauksia. Kaksi vanhaa rouvaa ovat ummistaneet silmänsä. Teen samoin. Tulee minun vuoroni. Tuntuu hyvältä päästä muutamaksi minuutiksi selälleen. Kädet ylhäällä, ylävartalo paljaana makaan silmät kiinni ja voisin vaikka nukahtaa. Hoitohenkilökunnan kanssa toivottelemme toisillemme hyvää viikonloppua. 
Henkilökunta on ollut kertakaikkisen ystävällinen ja avulias. He saavat minulta maksimi kymmenen pistettä. 

On perjantai, menen Satamakahvilaan. Ulkona on kova tuuli. Istun sisällä ja nautin silloin tällöin pilkistävästä auringosta, joka lämmittää ikkunan takaa. Olen iloinen tyttäreni tullessa hetkeksi seurakseni. Hänellä on hiukan aikaa ennen töidensä alkamista. Ystäväni, jonka kanssa usein parannamme maailmaa kyseisessä kahvilassa, tulee hiukan myöhemmin. Tässä taannoin hän soitti ja kysyi, haluaisinko lähteä ruokaostoksille hänen autollaan, ettei minun tarvitsisi kantaa tavaroitani. Olin erittäin iloinen tuosta huomaavaisuudesta. Hän onkin ainoa, joka on apuaan tarjonnut tällä tavoin. 

Espanjalainen lokki, Barcelona

 

Iloa väsymyksen keskellä

Kello on yli seitsemän illalla. Väsyttää. Mitä ilmeisemmin sädetys on alkanut vaikuttaa viereystasooni. Hormonilääkityksestä (seuraavat viisi vuotta) puhumattakaan.

Olen kuitenkin saanut hyviäkin uutisia; hammaskalustoni ja suun alue on kunnossa. Tämä on tärkeää syöpähoidon yhteydessä. Tokihan pidän legoistani hyvän huolen ja säännöllisesti käyn tarkistuksissa, silti oli niistäkin pelko. Melkein kaikkihan tässä on mennyt päin p..ä.. Toisaalta, onhan tässä paljon hyviäkin puolia tilanteen huomioonottaen.

Alanya cactus

Huominen kuvaus pelottaa tai sanotaanko että tulokset. Kuvaus itsessään ei satu, mutta viime kerralla kun automaatti suihkutti varjoainetta suoniini, huusin kivusta. Huomenna sama on edessä. Olen
kipuherkkä ihminen. Verikokeet eivät enää hetkauta kuten lapsena kun menin piikkiä piiloon, mutta kaikenlainen muu ronkkiminen pelottaa. Jostakin syystä huomisen tuoma kipu ei kuitenkaan pelota. Kummallista.
Haluan vain, että kaikki on hyvin. Sattuu tai ei. Ihmisen mieli on niin omituinen.

Ensi viikolla suuntaan Kuopioon. Olenhan kertonut olevani ammattimalli ja ensi viikolla kuvauksest jatkuvat "kalakukko-kaupungissa". Myöhemmin tulevaa polven kuvausta hiukan nyt mietin, koska se tuntuu olevan parantumaan päin. Tenniskyynärpää on mitä on.  

Sairaalalle lähtiessäni jostakin syystä katsoin kelloa väärin. Olin tunnin liian aikaisin menossa hammaskalusto -kuvaukseen. Otin bussin (en vielä uskaltautunut kävelemään sairaalalle asti) ja jäädessäni siitä pois.. en halua sanoa ääneen... viimeisen kuljetuksen auto ohitti minut. Tuli paha mieli. Kyseinen auto lähti sädesairaalalta samaan aikaan kuin minä.

Sädesairaala on onneksi lähellä paikkaa, jossa suun kalusto kuvattiin. Pääsin sädetykseen tuntia ennen sovittua aikaa. 

Olen kertonut etteivät ihmiset odotusaulassa juuri keskustele. Tämän kommentin jälkeen olen keskustelua muutamien kanssa käynyt. Toissapäivänä mietin, miksi tuo nuori tyttö, vielä lapsi, on sädesairaalalla. Viikko sitten perjantain eräs nainen yllättäen kysyi, "onko sinulla hyvä päivä". En oikein tiennyt mitä vastata. Naisesta ei päälle päin näkynyt syövästä häivähdystäkään. Nainen kertoi kokemuksistaan rintasyövästä, jonka jälkeen ilmeni levinneisyys toiseen rintaan, sitten keuhkoihin ja sen jälkeen luustoon. Tai miten päin nyt menikin. Nainen kehotti minua olemaan vaativainen kaikkien tutkimusten suhteen. Ja minähän olen.  Nainen kehotti myös lopettamaan tupakoinnin, jonka suhteen on tullut takapakkia. Ajattelen nyt niin, että tässä tilanteessa on niin paljon kaikkea muutakin, että tupakanpolton lopetan kun stressi helpottaa. 

Sairaalareissun jälkeen menin keskustaan, kuten yleensäkin. Haluan hetkisen olla "ihmisten ilmoilla" ennen kotiutumista. Istuessani Sokoksen pikaravintolassa, halusin vain nukkua siinä tuolilla. Yht´äkkiä näin tutun sivuprofiilin. Kutsuin häntä nimellä, koska ajattelin että kenelläkään ei samanlaista profiilia ole. Tapasin hyvän ystäväni ehkä kymmenen vuoden takaa. Aika oli pysähtynyt. Tilanne jatkui siitä mihin se aikanaan jäi. Olin iloinen.
Eilen minut ilostutti kaksi vierasta naista. 

Eilen menin erääseen kahvilaan ja sorruin rahkapullaan. Istahdin kuivahkon pullani ja kahvini kanssa vapaana olevaan pöytään. Vireisessä pöydässä oli erittäin houkuttelevat tuolit. Halusin istua niissä ja nukkua. Kysyin kahdelta naiselta, sopisiko heille että istahdan heidän pöytäänsä. Sain luvan. Ahh sitä ihanuutta. Nahkaiset lepotuolit. Kunpa kehtaisin ummistaa silmäni, ajattelin. Seuraavat puolitoista tuntia menivät kuin siivillä. Kuten aina ihmisten kanssa, jotka matkustavat.

Huomenna on perjantai ja satamakahvila on auki ja viikonlopuksi on luvassa aurinkoisempaa säätä, joten eiköhän tästä taas selvitä. Jos suinkin jaksan, lähden latinobileisiin. Tiedän, että se tekisi hyvää vaikka olisin kuinka väsynyt. Jaksanko, selviää huomenna.

Vuosien takainen ystävä on astunut ilokseni kuvioihini mukaan. Yllätys näin päin, koska olen huomannut että jopa kaikista parhaimmat ystävät karttavat. Tämän ystävän tekemän illallisen jälkeen on hyvä mennä nukkumaan. Väsymys painaa.. ei taida olla fiksua jatkaa diipadaapaa tämän enempää tänään. 

Italia cactus

Koti ulkomailla on monen ihmisen haave ja monille myös totta. Olisipa ihana omistaa pieni "kirjailijakoti" Toscanan auringon alla, tai muuallakin kuten Calabrialla, Espanjassa ja toki Turkissakin.
Turkin suosio asuntomarkkinoilla kasvaa kasvamistaan ja entistä enemmän suomalaiset nauttivat elämästä Turkin auringon alla. Nauttivat siinä tapauksessa että asuntokauppa ja asioiden hoito on sujunut hyvin.
 

Kyproksella, varsinkin Turkin puoleisessa pohjoisessa, asuntokauppa on myös kovasti vilkastumassa.



 

Alanyassa lähes kaikki tekevät asuntokauppaa. Menetpä kahvilaan, vaatekauppaan, hotellin respaan, taksiin tai minne tahansa, vastassasi on ihminen, joka on jollain tavalla mukana asuntobisneksessä. 

Suurta varovaisuutta ystäväiseni!



 

Niin surullisia tarinoita olen kuullut ja kokenut. Ns. erilaiset "kunniamaininnat" eivät todellakaan takaa palvelua. 

Tässä muutama esimerkki.

Suomalaisnainen kertoi ostaneensa vanhemman asunnon seurustellessaan turkkilaisen (vaikka Alanyassa ollaan, turkkilainen ei todellakaan aina, eikä useimmiten tarkoita alanyalaista) miehen kanssa. Nainen ei vielä ollut päässyt / halunnut nauttia asunnostaan ja kaupanteosta oli kulunut jo aikaa. Jossain vaiheessa suhde hajosi, mutta miehellä oli avain asuntoon, koska hän  "huolehti" asunnosta naisen poissaollessa. Mies, joka edelleen tekee paljon asuntokauppoja suomalaisten kanssa, jätti kuitenkin kertomatta ja korjauttamatta asunnossa tapahtuneen vesivahingon, puhumattakaan siitä, että asunto oli vuokrattu huikealla 700 euron kuukausihinnalla aivan ulkopuolisille. Näkikö asunnon omistaja rahoja? Epäilenpä suuresti. 

Alanyassa on paljon välitysfirmoja ja rakennuttajia. Voisi luulla, että asiat

Gerace, Reggio Calabria, Italia

sujuvat hyvin varsinkin rakennusfirman tai yrityksen kanssa, jonka omistaja sanoo olevansa "tärkeä" henkilö mm. poliittisesti. Yhtä lailla voisi luulla että tämä "tärkeä" henkilö käyttäytyy sen mukaisesti, voisinko sanoa jollain tapaa arvokkaasti, ainakin asiakkaidensa edessä. ISO PAH! 
Ihmisiähän me kaikki olemme, mutta itselleni ainakin tulisi epäilyttävä olo nähdessäni kuinka iso Kiho on milloin minkäkinlaisen nuoren naisen seurassa, tanssimassa vaikkapa ravintolan pöydällä. Teksitikö sinä sadanviidenkymmenentuhannen tai edes sadantuhannen euron asuntokaupat tällaisen henkilön kanssa?

Lähes joka kerta pyytäessäni apua asiakkaan ongelman (ja niitä riitti) ratkaisemiseksi, sain odottaa vastausta ja kysellä sen perään lukuisia kertoja. Monesti en edes saanut vastausta. Ei kertakaikkiaan sovi minun pirtaani. Kyse on asiakkaan hyvinvoinnista ja huolehtimisesta, puhumattakaan yrityksen maineesta.

Voi sitäkin naisparia joka oli tehnyt puhelinkaupat edeltäjäni kanssa ja joiden kauppakirjoja ja muita papereita ei löytynyt mistään. Toivottavasti ne myöhemmin jostakin löytyivät. 

Kun asiakas ostaa asunnon, kaiken järjen mukaan hän tarvitsee avaimen uuteen asuntoonsa. Avaimen luovuttamisesta ei pitäisi tulla niin suurta ongelmaa, että pyytäessäni avainta asiakkaalle, sen saaminen osoittautuu todella hankalaksi. Pitäessäni asiakkaan puolta pelkään saavani hulluna huutavalta myyntipäälliköltä nyrkin silmääni. Onnekseni hän valitsi oven.

Silloin kun asiakkaan asunnossa on korjattavaa tai asiakkaalla on mitä tahansa kysyttävää tai hän tarvitsee esimerkiksi kontrollointia, että juuri oikeat huonekalut ovat asunnossa silloin kun on sovittu, nämä kaikki tulee hoitaa, varsinkin jos näistä on sopimus. Mielestäni asiakkaan pitää olla myös ajan tasalla missä mennään, eikä sanoa firman edustajalle "ei kuulu toimenkuvaasi". 

Jos yritys lupautuu järjestämään lentokenttäkuljetuksen, siellä on oltava asiakasta vastassa sovittuna aikana, eikä niin, että kielitaidottomien vanhusten saapuessa yömyöhään lentokentälle, heitä ei kukaan odotakaan. 

Kerran kävi niin, että notaarin luona virallinen kielenkääntäjä ei suostunut kauppakirjan käännöstä tekemään, koska asiakas ei ymmärtänyt englantia. Kielenkääntäjälle ei riittänyt, että minä toimin tulkkina kääntäjän ja asiakkaan välillä. Yrityksellä oli "takataskussa varma nakki", kääntäjä, joka oli tässäkin tapauksessa valmis kääntämään. Ensimmäinen kielenkääntäjä toimi mielestäni aivan oikein ja arvostan häntä sen vuoksi.

Kannattaa olla todella tarkka valitessa kenen kanssa asuntokauppoja alkaa hieromaan, ettei käy niin, että kaupanteon jälkeen olet mahdollisten ongelmien kanssa omillasi. Vaikeuksien tullessa eteen asunnon omistaja luonnollisesti ottaa yhteyttä yritykseen jolta asunnon on hankkinut. Näin minun mielestäni tulee toimiakin ja yrityksen pitää pystyä vastaamaan asiakkaan tarpeisiin.

Silloin kun ollaan Suomen ulkopuolella, toki tarvii muistaa, että monessa maassa esimerkiksi sovittu aika saattaa venyä akateemisen vartin, joskus jopa enemmän. Maassa maan tavalla, kaikkea ei kuitenkaan tarvitse hyväksyä.

Näiden kokemusten jälkeen olen erittäin tarkka siitä, millaisen yrityksen kanssa teen yhteistyötä. Onneksi hyviäkin yrityksiä on. 

Capo Vaticano, Reggio Calabria, Italia

Viikko 15

Viikon 15 saldo: ma - pe sädehoidot + polven ultra ja verikokeet + ortopedin diagnoosit tenniskyynärpää ja todennäköisemmin nivelkierukan rikkoutuminen polvessa.

 

Kimppakyydillä Helsinkiin

On rentouttavaa lähteä pitkästä aikaa "reissuun". Kimppakyydillä Helsinkiin. 
Kimppakyyti on hauska juttu. Kahden kerran kokemuksen jälkeen.

Ystävällinen nuori nainen haki minut aikaisin lauantai aamuna aivan kotini nurkalta. Huippu suunnistaja, joten tuskin eksymme. Kyydissä istui myös Nizzaan matkaava kimppakyytiläinen, entinen kuvioluistelija (sitä minäkin harrastin nuorena tyttönä, tosin ihan vain omaksi ilokseni). Vaajakoskelta kyytiin tulee paljon maailmaa nähnyt, mielenkiintoinen, pitkähiuksinen pellavapää, reppureissaaja, joka on matkalla Prahaan. Tuon muutaman tunnin ajan matkalla Helsinkiin jaoimme kokemuksia matkoiltamme. 
Kierukkavammainen polvenikin alkaa ilmeisesti parantua. Se tosin varmistetaan vielä magneettikuvauksin. Tenniskyynärpääkin saa lepoa vuorokauden verran.
Minäkö sairas? Ja vielä mitä!

Ystäväni Johanna odottaa Pasilan rautatieasemalla. 
Seiska bee kuljettaa meidät Koti ulkomailla messuille Wanhaan Satamaan, jossa minua odottaa pari kiloa Alanyasta tulleita papereita. 
On ihana tavata Alanyasta saapuneita ystäviä pitkästä aikaa. Halataan ja vaihdetaan kuulumisia. Olotila niin minulla, kuin paljon Alanyassa olleella ystävälläni Johannalla on todella erikoinen. Olemme Suomessa, Alanyalaisten ympäröimänä. Molemmat olemme nyt Suomessa, eri syistä, mutta  olosuhteiden pakosta. Miten on mahdollista että yksinkertaisesti unohdin käydä tutustumassa Italian ihmisiin? En ymmärrä nyt ja tuskin koskaan. 
Kyprokselta, jonne olen tehnyt ensimmäisen etelänmatkani, tarjotaan työpaikkaa. 

Messupäivän jälkeen suuntaamme Johannan kanssa, yllätys, yllätys, turkkilaiseen ravintolaan. Kampin Pippuri osoittautuu hintansa väärtiksi. Yhdeksän euron buffen lisäksi palvelu on hyvä ja kuinka ollakaan, omistaja ei ole kuka tahansa "joku turkkilainen", vaan Alanyalainen. Keskustelu kääntyy sinne, missä aurinko paistaa, Alanyaan.
Taisi siinä pari, kolme tuntia vierähtää ja seuraava kohde oli Kampin alueen uusi turkkilainen ravintola. Tyylikäs ja hintataso enemmän helsinkiläinen. 
Ilta on mukava ja rauhallinen. Siitä on kuukausia aikaa kun Johannan kanssa olemme tavanneet ja aikaisemmin vain Alanyassa. Juttua riittää. 

Alanyasta saapuneen hyvän ystäväni soittoa ei kuulu, joten me jatkamme matkaa Havanna Clubiin, latinobaariin. Olemme molemmat latinomusiikin vannotuneita faneja. Club on täynnä ja joudumme odottamaan. Voihan sitä tanssia ulkopuolellakin. 
Club osoittautuu aika pieneksi, mutta kansainväliseksi paikaksi. Polveni seuraa bachatan ja salsan askeleet. Hienoa! 

Väsyneenä kävelemme Helsingin märkiä katuja kohti Kamppia. Minä ilman rahojani ja pankkikorttejani. 

Vr Helsinki - Jyväskylä

Kaikki kimppakyydit välille Helsinki Jyväskylä olivat täynnä. Tyttäreni osti minulle junalipun takaisin Jyväskylään. Pankkitunnuksiahan minulla ei Luojan kiitos ollut mukana.
Olen niin väsynyt. Tampereella on junanvaihto. Kirjoitan ravintolavaunussa nuuhkien ihanaa kahvintuoksua. Rahattomana ja ilman aamukahvia (teetä sitäkin enemmän). 
Jyväskylän lähentyessä auringonpaiste lisääntyy.  

 

Rikospoliisi 

(taas?)

Päivä on ollut raskas. Maanantai 15. huhtikuuta. Väsymyksestä huolimatta unta vain ei riitä juuri silloin, kun se olisi mahdollista ja kun se ei ole mahdollista, silloin kyllä nukuttaa.

Sairaalareissun jälkeen kävin tilaamassa uudet kela-kortit. Myös eurooppalaisen. Edellinenkin meni ryöstön yhteydessä reilu vuosi sitten. Perjantaina ostamani, huonolaatuiseksi osoittautuneet nahkahanskat kävin vaihtamassa, tilaamassa uuden luottokortin, jne. 
Poliisilaitos on kotimatkan varrella ja kävin tekemässä rikosilmoituksen. Ystävällinen naispuolinen poliisi otti ilmoituksen vastaan. Sain raportin pyytäessäni myös sähköisesti. 
Noin kolmen tunnin kuluttua sain puhelun Helsingin rikospoliisista. Sieltä kysyttiin ja neuvottiin erittäin ystävällisesti. Olen edelleen hämmentynyt ja kiitollinen poliisin asenteesta tilanteeseen. Edelleenkin suorastaan mykistynyt ajatellessani asiaa.   

Maanantai-ilta on jo pitkällä. Tämän päivän suurin piristysruiske oli Helsingin rikospoliisin puhelinsoitto. Muutoin päivä on mennyt laahustaessa hiukan kuumeisena, paikasta toiseen. 

Paska reissu ja sitä rataa

Lauantaina saimme vielä nauttia aurinkoisesta pakkassäästä. Pääsin koemaistamaan Satamakahvilan uutta jäätelöä.

Sunnuntai aamun alku oli lupaava. Halusin yllättää vanhempani ja poikani ja tehdä yllätysvierailun. Sisko lupasi auton lainaksi, mutta pitkäaikainen ystäväni kuljetti minut siskoni luokse. Kolme ja puolivuotiaat kaksopojat juoksivat syliini, toinen leijona-, toinen Spider-Man -asusussa. Kuukauden ikäinen poikavauva ihmetteli maailmaa sylissäni silmät pyöreinä.
Päätin kuitenkin olla lainaamatta autoa, koska siskon miehen veli ja heidän ystävänsä olivat menossa samaan kaupunkiin kuin minä, jossa myös vanhempani ja poikani asuvat. Pääsin Mersu-kuskiksi (ensimmäisen kerran ajoin takavetoista autoa). Siskon miehen tapaturma-altis ystävä "maalaili piruja seinille". Taisi rassukka olla peloissaan. Mitä ilmeisemmin ensimmäinen kerta naisen kyydissä. 
Kolme varttia myöhemmin seison vanhempieni oven takana melkein pissit housussa. Jonkin matkan päässä on kahvila. Sinne siis ja nopeasti. Muutan kuitenkin suunnitelmaa ja menen tapaamaan siskoni appivanhempia jotka asuvat kahvilan lähellä. Heidät sentään sain yllätettyä.
Että sellainen sunnuntaipäivä siskon perheen parissa. 

Istun junassa seuraavat puoli tuntia. Palaan takaisin parin tunnin matkaltani, joka piti olla yllätys vanhemmilleni sekä pojalleni. Omaa typeryyttäni, enhän varmistanut onko kukaan kotona. Ainahan he ovat, mutta eivät nyt. Olihan viimeinen kerta kun edes yritän ketään vierailullani yllättää.
Maisemat vilistävät silmissäni puoli tuntia. Huomaan kauniin valkoisen koivunrungon, hevosia, vanha traktori joka näyttää pappani Zetorilta, eläinten jälkiä lumessa (isältäni oppinut niitä seuraamaan), rantasaunoja ja muutama tunneli. 

Junan ikkunasta kuvattu jossakin päin Italiaa

Yritän kuvitella olevani Italiassa, Ferrovian junassa. Voisin olla matkalla vaikkapa Roomasta etelään, Tropeaan. Napolin jälkeen riittää silmänruokaa. Toisella puolen vuoret, toisella Välimeri. Vieressäni istuu kolme puheliasta nuorta. Suomenkielistä. Pikajuna, ei pendolino, pysähtyy Jyväskylään. 

Paska reissu, mutta tulipa tehtyä. Paska viikonloppu muutenkin (anteeksi kielenkäyttöni).
 
Sataman kahvilassa vanhempi mies on juttuseuraa vailla. Olin väsynyt, surullinen ja vihainen itselleni ja ystävilleni, jotka eivät pitäneet lupauksiaan tai vaivautuneet vastaamaan viestiini tai puheluuni. En nyt jaksaisi tehdä tuttavuutta kenenkään kanssa. Eläkkeellä oleva ilmavoimien lentäjä ei kuitenkaan luovuta.  Hän tekee kunniaa entiselle koelentäjälle, jonka minäkin lapsuudestani tunsin. Hänen matkansa päätyi lentonäytökseen järven jään läpi. Minä katselin koneen putoamista vierestä esikoiseni nukkuessa vaunuissa.

Tunteet myllertävät. Illalla mieleen meinaa hiipiä ahdistus ja yksinäinen olo. Silmiini tulee lokakuun kauhuhetket. Lohduton lokakuu, suunnaton suru. Se sattuu vieläkin. Tiedän että tapahtuma ei koskaan unohdu, sen kanssa on vain pystyttävä elämään.

Maanantai on erittäin tervetullut. Nousen ja pistän mutteripannuni hellalle. Yöllä

Pelottava ystävä

on satanut räntää. Ajatuksissani jo kirjoitan espressoani nauttien. Valitettavasti vain ajatuksissani. Vihdoin tulee aika lähteä lenkille ja sairaalaan. Sitä jotenkin odottaa. Se tuo päivään edes pikkuisen rutiinia, on pakko lähteä.

Heittäydyn pitkäkseni pedille, huokaisen syvään ja yritän levätä ja rentouttaa mieleni sen muutaman minuutin mikä asetteluineen ja hoitoineen kestää, jaksaakseni kävellä takaisin kotiin. Itse sädetys kestää yhteensä aika tarkalleen 40 sekuntia. 

Olen niin monta kertaa miettinyt, kuinka hyvä vointinen olen ollut ja hyvillä mielin, onnellinenkin. Onko minulla oikeus tuntea näin ajatellen kaikkia vakavasti sairastuneita. Minullahan todettiin "vain" rintasyöpä.

Voin kuitenkin kertoa että tunteeni myllertävät aika ajoin todella paljonkin. Fiilikset ovat alhaalla ja varsinkin pelottaa. Usein mietin miten elämäni jatkuu ja kuinka kauan. Tunnen olevani sidottu, pakotettu pysymään paikallani ja voin vakuuttaa, että minulle se on kuin vankila. Olen häkissä ja haluan ulos!

Nyt paistaa aurinko ja odotan mieleni piristymistä ja toivon, että polveni kestää kävellä ja kyynärpääni kirjoittaa. 

 

Hummani hei, hummani hei, huputiti hummani hei

Pääsiäinen oli ja meni. Vietin aikaa perheeni kanssa. Voi miten ihana oli tavata heidät kaikki ja pikku Ia. 
Nyt on arki ja on taas syy lähteä lenkkeilemään. Sädehoitoni ovat jo hyvässä vauhdissa. Tässä alkaa pikku hiljaa ruskettua. Paikka paikoin. 

Olohan alkaa olla melkein kuin matkaoppaana kävellessäni hotellipäivystyksiä hiki valuen (luulin tuohon asti että en edes hikoile). Tosin lämpötila huiteli silloin plus viittäkymmentä ja nyt auringossa ehkä viittätoista. Varjossa on edelleen lähes pakkaslukemia. Olen niin tyytyväinen että edelleenkin jaksan kävellä sairaalalle ja takaisin joka arkipäivä. Kiitos aurinkoisen kevään. 

Riisuin takkini juuri naulakkoon. Istahdan sädesairaalan odotushuoneen oranssille penkille. Huomaan, että nykyisin tulen sinne hieman "luimistellen", hiukset hulmuten. 
Mietin, olenko minä jotenkin etuoikeutettu saadessani pitää vahvat hiukseni? Onko juuri minulla siihen oikeus? Onko minulla ylipäätään oikeus olla hyväntuulinen ja iloinen? Milloin se kolahtaa taas takaisin? Enhän toki ainoa hiuspäinen ole, enkä ilmeisesti ainoa onnellinenkaan, mutta kuitenkin.

Pyörätuolissa istuu huivipäinen rouva. Vaikea arvioida onko hän 65 vai 75 vuotias. Yskii ja istuu. Hoitohuoneesta tullessani rouvaa siirretään pyörillä olevalle pedille. Laitan takkia ylleni ja samalla mummoa työnnetään sängyllä ohitseni. Voi miten iloiseksi tulen kuullessani mummon laulavan nuoren miehen kärrätessä häntä ambulanssiin. 
"Hummani hei, hummani hei, huputiti hummani hei", laulaa mummo.

Nauraen sanon hänelle, "voi kunpa kaikki olisivat yhtä iloisia", mummo siihen, "täytyy olla". Sitten toivottelemme toisillemme hyvää matkaa. Pian mummo sujahtaa ambulanssikyydillä ohitseni. 

Kuva: valokuvauspalvelu.fi