Taksi tulee seitsemältä oven eteen. Sädesairaalaan mennessä olen aikataulussa. Sädetys on nopea, kuten aina.
Nokka kohti Kyksiä. Matka menee yllättävän nopeasti rupatellessa. Taukopaikalta otan mukaan kuljettajan tarjoaman kahvin.
Soitan ystävälleni Kuopioon. "Sisäkkö" ei vastaa puheluuni. Nukkuu tietysti. Entinen asiakkaani opasajoilta, nykyinen hyvä ystävä. Jätän vastaajaan viestin: "Minna, herätys, herätys, herätys".
Harmaata, kuin syksy. Vettä sataa ja tuulee. Taksi jättää minut sairaalan pääoven eteen puoli kymmeneltä ja palaa takaisin Jyväskylään. Odotan ystävääni remontin keskellä olevassa kahviossa ja katson papereistani mihin minun pitää mennä. Minna soittaa huohottaen puhelimeen ja kertoo tulevansa sisälle ihan pian. Odotan, vaikka pitäisi jo olla ilmoittautumassa.
Ensimmäistä kertaa en ole yksin sairaalalla. Tuntuu ihanalta nähdä ystäväni. Edellisestä kerrasta onkin jo vierähtänyt lähes kolme kuukautta.
Kauan meidän ei tarvitse odottaa kun minut kutsutaan sisään. Hiljaisen oloinen mieshoitaja sanoo, että ystäväni voi mukaani. Myös tämä hoitaja etsii ja taputtelee suoniani. Pieni, ohut suoni löytyy kämmenselästä. Pieleen meni. Neljän päivän takaisen lävistysreissuni muistaen alan lähes vaatia anestesialääkäriä. Hoitaja on kuitenkin sitä mieltä, että se voi olla hankala toteuttaa ja kuvaus voi sen vuoksi jäädä tekemättä, joten päätän antaa hänelle toisen mahdollisuuden. Loistava pistäjä! Hän saa kuin saakin neulan oikein kyynärtaipeeni suoneen. Radioaktiivinen aine ei tunnu miltään. Homma ohi.
Säteilen väsyneenä autossa odottaen kunnes Minna palaa kaupasta. Vettä pitää juoda aineen kehosta poistumisen vuoksi. Katson puolitoista vuotta vanhaan Picasso-kenkäpussiini, muovikassiin, joka matkasi viikkoa aiemmin Alanyasta Kuopioon. Siellä ovat muutamat sandaalit ja jokunen vaatekappale. Kesä saa tulla.
Minna häärää keittiössä. Kahvi ja italialaistyylinen leipä, ciabatta, maistuu todella hyvälle. Kaksi ja puoli tuntia kuluu liian nopeasti.
Sairaalalle palatessa pääsen nopeasti kuvaushuoneeseen. Nuori mies selittää mitä luuston gammakuvauksessa, eli luuston kartoituksessa, tapahtuu. Painavan näköinen, iso kameralevy on kasvoistani vain ehkä noin 15 sentin päässä. Ensin tehdään kokeilu. Levy, siis kamera, tulee kohti kasvojani ja suljen silmäni etten näe kuinka lähelle se tulee. Jostain syystä aukaisen silmäni ja säikähdän laitetta, vaikka tiedän sen olevan lähes kiinni nenässäni. Suljen silmäni uudelleen ja yritän olla ahdistumatta tilanteesta. Kierukkavammainen polveni ei tykkää asennostani, eikä tenniskyynärpääni. Saan tyynyt molempien polvieni alle ja tältä osin oloni helpottuu huomattavasti. Minna istuu ja vitsailee vieressä. Sen ajan, kun kamera kuvaa kasvojani, hän on hiljaa. Yritän olla rentona, silmät kiinni. Päätä ei saa liikuttaa. Yskittää vietävästi ja yritän nieleskellä sen tunteen pois. Taustamusiikki soi aavistuksen liian hiljaa. Musiikin myötä palaan hetkeksi Alanyaan.
Kameran liukuessa kasvojeni edestä alemmaksi, sain minäkin jo puhua, kunhan en liiku. Uskomatonta miten joku voikin liikkua niin hitaasti.
Yritä siinä sitten olla purskahtamatta nauruun kuunnellessasi savolaista selostusta mikä kohta milloinkin on kuvattavana ja miltä se näyttä. Kuvaus kestää puolisen tuntia.
Hoitaja näyttää valmiit kuvat tietokoneen ruudulta ja kertoo mitä niissä näkyy ja mitä niistä voidaan saada selville. Hän myös kertoo lääkärin katsovan kuvat heti ja tarvittaessa jatketaan. Saan myös kuulla virtsarakkoni olevan aika lailla täynnä. Olen samaa mieltä.
Minut kutsutaan huoneeseen uudelleen. Kolmatta kuukautta ollut kyynärpääni oli aivan kuvausalueen rajalla, joten molemmat kyynärpäät kuvataan uudelleen. Nyt voin istua jakkaralla, kädet aseteltuna kuvattaviksi. Voi luoja että voi olla hankala olla liikkumatta tietyssä asennossa, raajat tai mikä tahansa, aseteltuna tiettyyn asentoon. Tällä kertaa kuvaus ei kestä kauan.
Osastosihteeri tilaa minulle taksin. Joudun odottamaan yli tunnin, koska kimppataksiin saattaa tulla ehkä tai kenties mahdollisesti muitakin Jyväskylään meneviä. Mielenkiintoista olisi tietää, kuinka moni sairaalalta pääsee tunnin varoitusajalla lähtemään, tietämättä etukäteen. Odotusaika saisi olla maksimissaan tunnin, kertoo kuljettaja.
Saan vapaasti valita mihin autossa istahdan. Katson kahdeksan hengen "matkustajaosastoon", johon pyörätuolikin helposti sopisi. Päätän mennä "repsikan" paikalle. Jos olisin julkisella kuljetuksella, en saisi mennä pienen lapsen viereen. Jos taas istuisin naisen viereen, olisi ehkä kysyttävä: "Anteeksi rouva, oletteko kenties raskaana?", seuraava, "entä te, arvon rouva, oletteko mahdollisesti raskaana?" jne.
Tälläkään matkalla ei nukkumisesta tule mitään.
Kauppalappua kirjoittaessa meinaa jo espresso unohtua.
On se komiaa mennä aivan Lidlin pääoven eteen isolla taksilla mittarin näyttäessä noin 250 euroa. Ja kun tulen takaisin, taksi on yhä siinä."Luontaisetu".
Elämän pieniä nautintoja :D
Illalla puhelimeen vastatessani, puolitoista vuotias pojan tytär hihkaisee luuriin: "mummo".
Nyt on keskiviikkoaamu kello 2:30. Olisi syytä nukkua jaksaakseni taas verikokeisiin ja sädetykseen. Naurulokkien ääniin toivotan hyvää yötä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti