Hummani hei, hummani hei, huputiti hummani hei

Pääsiäinen oli ja meni. Vietin aikaa perheeni kanssa. Voi miten ihana oli tavata heidät kaikki ja pikku Ia. 
Nyt on arki ja on taas syy lähteä lenkkeilemään. Sädehoitoni ovat jo hyvässä vauhdissa. Tässä alkaa pikku hiljaa ruskettua. Paikka paikoin. 

Olohan alkaa olla melkein kuin matkaoppaana kävellessäni hotellipäivystyksiä hiki valuen (luulin tuohon asti että en edes hikoile). Tosin lämpötila huiteli silloin plus viittäkymmentä ja nyt auringossa ehkä viittätoista. Varjossa on edelleen lähes pakkaslukemia. Olen niin tyytyväinen että edelleenkin jaksan kävellä sairaalalle ja takaisin joka arkipäivä. Kiitos aurinkoisen kevään. 

Riisuin takkini juuri naulakkoon. Istahdan sädesairaalan odotushuoneen oranssille penkille. Huomaan, että nykyisin tulen sinne hieman "luimistellen", hiukset hulmuten. 
Mietin, olenko minä jotenkin etuoikeutettu saadessani pitää vahvat hiukseni? Onko juuri minulla siihen oikeus? Onko minulla ylipäätään oikeus olla hyväntuulinen ja iloinen? Milloin se kolahtaa taas takaisin? Enhän toki ainoa hiuspäinen ole, enkä ilmeisesti ainoa onnellinenkaan, mutta kuitenkin.

Pyörätuolissa istuu huivipäinen rouva. Vaikea arvioida onko hän 65 vai 75 vuotias. Yskii ja istuu. Hoitohuoneesta tullessani rouvaa siirretään pyörillä olevalle pedille. Laitan takkia ylleni ja samalla mummoa työnnetään sängyllä ohitseni. Voi miten iloiseksi tulen kuullessani mummon laulavan nuoren miehen kärrätessä häntä ambulanssiin. 
"Hummani hei, hummani hei, huputiti hummani hei", laulaa mummo.

Nauraen sanon hänelle, "voi kunpa kaikki olisivat yhtä iloisia", mummo siihen, "täytyy olla". Sitten toivottelemme toisillemme hyvää matkaa. Pian mummo sujahtaa ambulanssikyydillä ohitseni. 

Kuva: valokuvauspalvelu.fi