Lokakuussa 2012 raiskauksen seurauksena löysin ystäväni itsemurhan tehneenä kotoaan Turkissa. Puolitoista kuukautta, joka päivä, hoidin siihen liittyviä asioita. Matkalaukussani ystäväni hankkimia tuliaisia lapsilleen, tulen neljän viikon lomalle Suomeen maanantaina joulukuun kolmas päivä. Olin onnellinen päästessäni lasteni luokse ja toivoin, että voin unohtaa tuon järkyttävän tapahtuman. Sunnuntai yönä tunne patin rinnassani ja maanantaina olenkin jo gynekologilla. Tiistai on syntymäpäiväni ja silloin menen mammografiaan, ultraan ja rinnastani otetaan kolme koepalaa. Joulukuun neljästoista saan murskaavan tiedon, rintasyöpä. Asuntoasioiden järjestely tekee niin kiireiseksi, että en kertakaikkiaan ehdi sairastaa.
Palaan Alanyaan viikoksi joulukuun viimeinen päivä. Ystäväni luja halaus kaataa minut suorilta jaloilta päin kivimuuria ja lyön pääni sen kulmaan. Metalliniitit takaraivossa palaan Suomeen tammikuun seitsemäs päivä.
14. tammikuuta menen sairaalaan sisälle ja seuraavana päivänä on rintasyövän leikkaus. Tämän jälkeen alkavat hoidot.
Viime kuukausina olen kärsinyt tenniskyynärpäästä ja todennäköisesti polven kierukka vaurioitui liukastuessani.
Kaksi viikkoa sitten jouduin ryöstetyksi Helsingissä.
******************************
Hoitaja kysyi minulta joskus: "onko sinulla ketään kenen kanssa jakaa näitä asioita?", vastasin että jos haluan, pystyn juttelemaan mistä tahansa, kenen kanssa tahansa, kuka "reppana" sattuu vastapäätä olemaan.
Tämä kysymys jäi kuitenkin mietityttämään ja ymmärsin olevani yksin sairauteni kanssa.
Onhan minulla perhe, mutta perhettä en ole halunnut asialla rasittaa, erityisesti lapsiani. Heillekin lokakuun aiheuttama kärsimykseni on tuonnut tuskaa. Siskolleni ja veljelleni olen joskus purkautunut.
Mihin ovat kaikonneet ne kaikista läheisimmät ystävät? Jollakin on kovasti ollut kiireitä viime kuukausien aikaan, toinen kertomuksensa mukaan saattaa katsoa viestit tai soitot puhelimesta kerran viikossa, jos silloinkaan. Onko ystävyys sitä, että kun todella tarvitsee toista, ei ole aikaa tai halua tavata, ei edes sitä yhtä ainoata kertaa näiden kuukausien aikana kysymystä, "miten voit"? Aina en ole halunnut enkä varsinkaan jaksanutkaan vatvoa asiaa, eikä ole ollut tarvettakaan, mutta se tunne, että joku olisi lähellä. Ehkä minä olen ymmärtänyt ystävyyden väärin.
******************************
Eilen jälleen istuin penkillä puristusside käsivarressani. Ihme kyllä tällä kertaa verikoe onnistui kärsineistä verisuonistani huolimatta. Nyt istun bussissa sekavin ajatuksin matkalla sädesairaalaan. Toivon hartaasti sen todellakin olevan koko elämäni viimeisin kerta.
Odotushuoneessa istuu minua hiukan vanhempi, nyt sairaseläkkeellä oleva hyväkuntoisen näköinen nainen. Vaihdoin eilen hänen kanssaan muutaman sanan. Tänään hän kertoo haimasyövän on uusiutuneen. Sytostaatit eivät enää auta ja ainoa hoitokeino on yrittää sädehoitoa. Mitä sen jälkeen tapahtuu, hänellä ei ole tietoa. En löydä sanoja.
Kuulin erään naisen eilen sanovan, että saatetaan ajatella, että ilman sytostaattihoitoja ei olekaan "oikea" syöpäpotilas. Olen aiemminkin kertonut ajatuksistani siitä, onko juuri minulla oikeus siihen miltä sairaudessani olen säästynyt.
"Kell´onni on, se onnen kätkeköön". Näin en ole toiminut, eikä mielestäni näin pitäisi kenenkään toimia. Iloisuus ja onnellisuus on tarttuvaa. Joskus on käynyt niinkin, että kirjoittaessani onnellisuudestani, eteeni on tullut ikäviä asioita; lisäkuvauksia, verikokeita, liukastuminen jne.
Monella on pelko kostosta. Se on käynyt mielessä minullakin. Olen tehnyt suuria päätöksiä elämässäni, ottanut riskejä, isoja valintoja. Oliko sairastuminen kenties kosto valinnoistani? Mistä nämä ajatukset saavat alkunsa? Muistan lapsena jossakin kuulleeni, "Jumala heittää kuuman kiven niskaan".
******************************
Minut kutsutaan viimeiseen sädetykseen. Hoitajat hymyilevät ja kylmin käsin asettelevat minut oikeaan asentoon. Yritän tyhjentää ajatukseni kuulemastani kohtalosta. "Aloitetaan sitten". Jään yksin huoneeseen. Suljen silmäni ja toivon ettei minua ala yskittämään kuten parina aikaisempana kertana. Liikkua kun ei saa. Seinällä olevissa lampuissa syttyy kirkkaan punaiset valot sädetyksen ajaksi. Kaksi kertaa kaksikymmentä sekuntia.
Lähtiessäni hoitaja toteaa pontevasti: "Täällä ei enää nähdä". Niin ihania kun hoitajat ovatkin, en todellakaan halua heitä samoissa merkeissä enää tavata.
Odotushuoneessa odotan lääkärin kutsua. Ahdistus iskee. Silmät kostuvat. TÄMÄ on SE hetki. Millainen on elämäni kahdenkymmenen minuutin kuluttua tai kahden päivän tai vuoden kuluttua? Totuuden hetki on aivan käsillä.
Istun tuolille ja kysyn heti tuloksia kuvauksista ja verikokeista. Luusto on hyvässä kunnossa. Uudelleen kuvatussa lisämunuaisessa oleva löydös on hyvänlaatuinen. Eivät kuulemma vaadi jatkotoimenpiteitä. Verikokeetkin ovat kunnossa.
Itku tulee. Helpotuksesta. Ymmärsin tämän tilanteen olleen suurempi stressi kuin kuvittelinkaan.
Lääkäri tutkii rintani, eikä tunne poikkeavaa ja haavakin paranee hyvää vauhtia. Ei haittaa vaikka toinen rintani on sädetyksen vuoksi ruskettuneempi kuin toinen, ei haittaa haavakaan, ei myöskään se, että siinä on monttu, se voisi olla paljon suurempi. Nyt tuntuu siltä, että korjausleikkausta tuskin tulen tekemään siitäkään huolimatta, että voisin saada maailman kauneimmat rinnat. Sairaalapäivämaksulla.
Näin pari viikkoa sitten unen. Valtava, todella valtava lumivyöry, joka näytti enemmän tsunamilta, lähestyi meitä. Aivan viime hetkellä ennen iskua, äitini rauhalliset ja hymyilevät kasvot ilmestyivät uneeni. Heräsin.
Juuri nyt, tällä minuutilla ymmärrän unen. Ehkä kaikki paha on nyt ohitse.
Sekavin ajatuksin kävelen ulos. Viimeisen kerran. Olenhan minä onnellinen, totta kai, mutta miksi en koe sellaista valtavaa onnen tunnetta?
Kävelen ja mietin. Ilmoitan lapsilleni pitkästä aikaa hyvät uutiset. Hymy nousee huulilleni. Heilautan hiukset pois silmiltä ja jatkan matkaa taakseni katsomatta.
 |
| Omat jalat -ne vievät eteenpäin |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti