Paska reissu ja sitä rataa

Lauantaina saimme vielä nauttia aurinkoisesta pakkassäästä. Pääsin koemaistamaan Satamakahvilan uutta jäätelöä.

Sunnuntai aamun alku oli lupaava. Halusin yllättää vanhempani ja poikani ja tehdä yllätysvierailun. Sisko lupasi auton lainaksi, mutta pitkäaikainen ystäväni kuljetti minut siskoni luokse. Kolme ja puolivuotiaat kaksopojat juoksivat syliini, toinen leijona-, toinen Spider-Man -asusussa. Kuukauden ikäinen poikavauva ihmetteli maailmaa sylissäni silmät pyöreinä.
Päätin kuitenkin olla lainaamatta autoa, koska siskon miehen veli ja heidän ystävänsä olivat menossa samaan kaupunkiin kuin minä, jossa myös vanhempani ja poikani asuvat. Pääsin Mersu-kuskiksi (ensimmäisen kerran ajoin takavetoista autoa). Siskon miehen tapaturma-altis ystävä "maalaili piruja seinille". Taisi rassukka olla peloissaan. Mitä ilmeisemmin ensimmäinen kerta naisen kyydissä. 
Kolme varttia myöhemmin seison vanhempieni oven takana melkein pissit housussa. Jonkin matkan päässä on kahvila. Sinne siis ja nopeasti. Muutan kuitenkin suunnitelmaa ja menen tapaamaan siskoni appivanhempia jotka asuvat kahvilan lähellä. Heidät sentään sain yllätettyä.
Että sellainen sunnuntaipäivä siskon perheen parissa. 

Istun junassa seuraavat puoli tuntia. Palaan takaisin parin tunnin matkaltani, joka piti olla yllätys vanhemmilleni sekä pojalleni. Omaa typeryyttäni, enhän varmistanut onko kukaan kotona. Ainahan he ovat, mutta eivät nyt. Olihan viimeinen kerta kun edes yritän ketään vierailullani yllättää.
Maisemat vilistävät silmissäni puoli tuntia. Huomaan kauniin valkoisen koivunrungon, hevosia, vanha traktori joka näyttää pappani Zetorilta, eläinten jälkiä lumessa (isältäni oppinut niitä seuraamaan), rantasaunoja ja muutama tunneli. 

Junan ikkunasta kuvattu jossakin päin Italiaa

Yritän kuvitella olevani Italiassa, Ferrovian junassa. Voisin olla matkalla vaikkapa Roomasta etelään, Tropeaan. Napolin jälkeen riittää silmänruokaa. Toisella puolen vuoret, toisella Välimeri. Vieressäni istuu kolme puheliasta nuorta. Suomenkielistä. Pikajuna, ei pendolino, pysähtyy Jyväskylään. 

Paska reissu, mutta tulipa tehtyä. Paska viikonloppu muutenkin (anteeksi kielenkäyttöni).
 
Sataman kahvilassa vanhempi mies on juttuseuraa vailla. Olin väsynyt, surullinen ja vihainen itselleni ja ystävilleni, jotka eivät pitäneet lupauksiaan tai vaivautuneet vastaamaan viestiini tai puheluuni. En nyt jaksaisi tehdä tuttavuutta kenenkään kanssa. Eläkkeellä oleva ilmavoimien lentäjä ei kuitenkaan luovuta.  Hän tekee kunniaa entiselle koelentäjälle, jonka minäkin lapsuudestani tunsin. Hänen matkansa päätyi lentonäytökseen järven jään läpi. Minä katselin koneen putoamista vierestä esikoiseni nukkuessa vaunuissa.

Tunteet myllertävät. Illalla mieleen meinaa hiipiä ahdistus ja yksinäinen olo. Silmiini tulee lokakuun kauhuhetket. Lohduton lokakuu, suunnaton suru. Se sattuu vieläkin. Tiedän että tapahtuma ei koskaan unohdu, sen kanssa on vain pystyttävä elämään.

Maanantai on erittäin tervetullut. Nousen ja pistän mutteripannuni hellalle. Yöllä

Pelottava ystävä

on satanut räntää. Ajatuksissani jo kirjoitan espressoani nauttien. Valitettavasti vain ajatuksissani. Vihdoin tulee aika lähteä lenkille ja sairaalaan. Sitä jotenkin odottaa. Se tuo päivään edes pikkuisen rutiinia, on pakko lähteä.

Heittäydyn pitkäkseni pedille, huokaisen syvään ja yritän levätä ja rentouttaa mieleni sen muutaman minuutin mikä asetteluineen ja hoitoineen kestää, jaksaakseni kävellä takaisin kotiin. Itse sädetys kestää yhteensä aika tarkalleen 40 sekuntia. 

Olen niin monta kertaa miettinyt, kuinka hyvä vointinen olen ollut ja hyvillä mielin, onnellinenkin. Onko minulla oikeus tuntea näin ajatellen kaikkia vakavasti sairastuneita. Minullahan todettiin "vain" rintasyöpä.

Voin kuitenkin kertoa että tunteeni myllertävät aika ajoin todella paljonkin. Fiilikset ovat alhaalla ja varsinkin pelottaa. Usein mietin miten elämäni jatkuu ja kuinka kauan. Tunnen olevani sidottu, pakotettu pysymään paikallani ja voin vakuuttaa, että minulle se on kuin vankila. Olen häkissä ja haluan ulos!

Nyt paistaa aurinko ja odotan mieleni piristymistä ja toivon, että polveni kestää kävellä ja kyynärpääni kirjoittaa.