Viime päivien herkistyminen jatkuu. Eilen niin "reippaana" tyttönä kirjoitin, että tuleva kipu ei pelota. Toisin kävi. Ei minua piikit pelota, vaan paineella verisuoniini suihkuava varjoaine. Viikko aikaisemmin verikokeen ottaja kehui kuinka minulla on hyvät suonet. Kuinkas nyt kävikään...
Kerron hoitajalle, että vasen puoli on leikkauspuoli, eli kanyyli on laitettava oikeaan käsivarteen. Hoitaja aloittaa valmistelut. Hups! Neula lävisti suonen kokonaan, joten kanyylia ei voitu tähän hyvään suoneen laittaa. Hoitaja meinaa, että vasenta kättäkin voi käyttää. Vaikka minulta ei kädestä poistettu imusolmukkeita, vaan kaksi vartijaimusolmuketta kainalosta, kuulemma verikoetta, eikä myöskään verenpainetta saa ottaa vasemmasta kädestä. Vain hätätapauksessa. Hänen pitäisi se tietää. Kävin tosi herkillä jo tässä vaiheessa. Nuori naislääkäri tulee ja lävistää toisen ison suonen ja veri suihkuaa ja sotkee vaatteeni. Ei siis kanyylia tähänkään suoneen. Anestesialääkäri tulee paikalle ja ensimmäisenä varmistaa, että oikea puoli ei ole leikkauspuoli. Hän vihdoin onnistuu ja laittaa kanyylin oikean puoleiseen kämmenselkään.
Oli tupakkatauon paikka. (Kerroinhan, että lopetus on mennyt pieleen tällä erää?)
Soitan siskolleni ja itkettää koko tilanne. Viimepäivien itkeskelyt uskoakseni johtuvat myös hormonilääkityksestä, mutta toki viimeinen puolivuotta ovat olleet kova koettelemus.
Palaan takaisin odotushuoneeseen. Minut kutsutaan kuvattavaksi. Korvakorut ja kaulakoru on jätettävä pukuhuoneseen, paidan saan pitää, farkut pitää laskea lanteille. Sitten vain pedille selälleen ja kädet ylös. Hoitaja kertoo että kuvaus tehdään ensin ilman varjoainetta, jonka jälkeen lääkäri katsoo kuvan ja päättää tarviiko varjoainetta laittaa.
Kamera pyörii ympärilläni. "Vetäkää henkeä sisään ja pidättäkää hengitystä. Saa hengittää". Toimin ohjeen mukaan. Tulee tauko ja tiedän, että lääkäri tutkii kuviani. Katselen lamppuja. Välillä suljen silmäni, yritän rentoutua hengittämällä nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Muistan, että näin piti tehdä kuvauksen aikana, joten teen nyt vain kolme kertaa välttääkseni hyperventilointia.
Hoitaja tulee kertomaan että kuvaus on tällä selvä, eikä varjoainetta tarvita. Taas pääsee itku.
Suoneni ovat joidenkin mukaan heikentyneet tai vaikeasti löydettävissä pistojen vuoksi ja nämä kolme pistoa siis olivat turhaan. Miten käy ensi viikolla, mistä löytyy sopivat suonet uudelle kanyylille?
Ihmettelen, onko aika niin kortilla, että kanyylia ei voi laittaa siinä vaiheessa, kun ollaan varmoja että niillä on käyttöä.
Menen sairaalan kahvioon. Olen väsynyt. Istun siellä jonkin aikaa. Astelen alamäkeä pitkin sädesairaalaan. Käyn kysymässä, jos minut voitaisiin ottaa sädetykseen vaikka olen pari tuntia liian aikaisin. Uupuneena istun penkille odottamaan vuoroani. Odotushuoneeseen saapuu rouva, miehensä ja tyttärensä kanssa. Tapasin heidät odottaessani pääsyä kuvauksiin ja nyt he tulivat kuulemaan vastauksia. Kaksi vanhaa rouvaa ovat ummistaneet silmänsä. Teen samoin. Tulee minun vuoroni. Tuntuu hyvältä päästä muutamaksi minuutiksi selälleen. Kädet ylhäällä, ylävartalo paljaana makaan silmät kiinni ja voisin vaikka nukahtaa. Hoitohenkilökunnan kanssa toivottelemme toisillemme hyvää viikonloppua.
Henkilökunta on ollut kertakaikkisen ystävällinen ja avulias. He saavat minulta maksimi kymmenen pistettä.
On perjantai, menen Satamakahvilaan. Ulkona on kova tuuli. Istun sisällä ja nautin silloin tällöin pilkistävästä auringosta, joka lämmittää ikkunan takaa. Olen iloinen tyttäreni tullessa hetkeksi seurakseni. Hänellä on hiukan aikaa ennen töidensä alkamista. Ystäväni, jonka kanssa usein parannamme maailmaa kyseisessä kahvilassa, tulee hiukan myöhemmin. Tässä taannoin hän soitti ja kysyi, haluaisinko lähteä ruokaostoksille hänen autollaan, ettei minun tarvitsisi kantaa tavaroitani. Olin erittäin iloinen tuosta huomaavaisuudesta. Hän onkin ainoa, joka on apuaan tarjonnut tällä tavoin.
 |
| Espanjalainen lokki, Barcelona |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti